Jutun loppu jäi vaivaamaan. Ensin en saanut Neil Jordanin elokuvaa mahdutettua suosikkilistalleni, johon se oli kovasti tyrkyllä. Aloin epäillä pidinkö siitä sittenkään niin paljon kuin muistelin. Elokuvamusiikista kirjoittaessani Michael Nymanin elokuvaan säveltämä musiikki tuli heti mieleen ja eilisestä asti olen soittanut levyä edestakaisin. Musiikin vaikutus on järisyttävä, jokin näissä Nymanin teemoissa kiehtoo. Elokuvakin alkoi palautua mieleen paremmin ja harmitti, kun en sitä listannut. Mutta suosikkilistahan muuttuu jatkuvasti, joten listaan sen tässä yhdeksi tärkeistä elokuvistani. Kirja-addiktin vastaus haasteeseeni sysäsi minut ajattelemaan elokuvia vielä uudelta kannalta. Kirja-addiktin elokuvalista kuulemma risteää hänen kirjalistansa kanssa.

Jordanin ohjaama Jutun loppu (The End of the Affair) sai teattereihin tullessaan hienot arviot ja se kiinnosti minua kovasti, mutta en mennyt katsomaan sitä. Päätin hoitaa asian samalla tavoin kuin Englantilaisen potilaan, jota myös oli kehuttu ja jota en mennyt katsomaan. Luin kirjan. Englantilainen potilas oli upea teos ja olin tyytyväinen, että näkemättä jäänyt elokuva oli saanut minut lukemaan sen. Myöhemmin ihastuin elokuvaankin. Ralph Fiennes auttoi asiaa.

Luin siis Jutun lopun. Mikä pettymys, kuiva ja tylsä kirja. Mitä ihmettä viehättävä Sarah Miles näki kaameassa Maurice Bendrixissä? Mieshän oli pompöösi ja ilkeä hapannaama. Hampaita kiristellen luin opuksen loppuun. Myöhemmin elokuva tuli TV:stä. Kirjan perusteella en odottanut mitään, mutta katsomiskokemus oli huikea. Käsikirjoittaja ja ohjaaja Neil Jordan sai elokuvaan sellaisen voimakkaan tunnelatauksen, jota en Graham Greenen kirjasta löytänyt. Elokuvassa Sarahin ja Mauricen välinen intohimoinen rakkaus on jollain sanoja välttävällä tavalla ymmärrettävää. Ralph Fiennes tietysti auttoi taas asiaa. Koko näyttelijäkolmikko, Fiennes, Julianne Moore ja Stephen Rea, kuvaa Milesin pariskunnan ja Bendrixin tunnekiemurat, monitahoisesti ymmärretyn uskollisuuden ja rakkauden tavalla, jota ei usein elokuvissa näe. Sarahin Lontoon pommitusten melskeissä Jumalalle antama lupaus ja hänen myöhempi kamppailunsa ovat elokuvassa uskottavia. Nymanin musiikki nivoutuu tarinaan saumattomasti ja välittää elokuvan vahvaa tunnelatausta.

Elokuvaa ja kirjallisuutta ei tietenkään voi verrata, erilaisina välineinä ne luovat taide-elämyksen omilla ehdoillaan. Jutun lopun kohdalla olen iloinen, että elokuva pystyi välittämään minulle ne tunteet ja henkilöhahmot, joita en kirjasta löytänyt.