Kirstin eilinen kirjoitus sai pohtimaan musiikkia hieman laajemminkin. Tai oikeammin ääniä. Olen jo kauan ollut kiinnostunut naislaulajista ja voisin luetella pitkän listan niitä, joiden ääni on minulle merkityksellinen. Merkityksellinen sillä tavalla, että he koskettavat sisimmässäni jotain vienosti helähtävää kohtaa. Jostain syystä mieslaulajista näitä tärkeitä ääniä löydän vähemmän, mikä ei tarkoita sitä ettenkö olisi kiinnostunut mieslaulajien musiikista. Kuuntelen heitäkin paljon ja mielelläni, mutta jostain syystä naislaulajat saavat tunnetason liikkeelle eri tavalla. Musiikin laatu vaikuttaa tietenkin valintoihin, moni hienoääninen nainen esittää minulle käsittämätöntä tai yhdentekevää musiikkia. Esimerkiksi Paula Koivuniemen kohdalla mietin usein, että kuuntelisin häntä paljon jos hän vain esittäisi sellaista musiikkia, jota jaksaisin kuunnella. Yksi poikkeus naisäänissä kuitenkin on: en pidä naiskuoroista.

Pidän erityisesti Ella Fitzgeraldista, hän on minulle maailman paras laulaja. Ihailen hänen laulutekniikkansa rentoutta, mikään ei tunnu pinnistetyltä, laulaminen kuulostaa helpolta ja luontevalta. Ja mikä äänenväri! Kuuntelin usein ennen tenttiin lähtöä Ellaa, koska halusin saavuttaa samanlaisen rennon ja vaivattoman olon, joka välittyy hänen lauluistaan. Cole Porter Song Book on Ellaa parhaimmillaan.

Argentiinalainen Mercedes Sosa on ehkä yksi sysäys tietoiseen naislaulajien etsimiseen. Kun ensimmäisen kerran kuulin hänen lauluaan (Live in Europe), meni musiikki heti lävitseni. En pidä läheskään kaikista hänen lauluistaan, mutta Sosan upea ääni on lämmin, alkukantainen ja ihmistä kantava.

Koska irlantilainen musiikki on minulle läheistä, kuuntelen paljon nimenomaan irlantilaisia naislaulajia. Kuulaat ja sensitiiviset äänet ja samankaltainen musiikki hellivät mieltä ja korvaa. Kuitenkin tärkeimpiä ovat Doloresit Keane ja Cranberriesin O´Riordan, joiden äänessä on sopivasti särmää ja karheutta. Ehkä juuri jokin särmä tai karheus tekeekin äänen minulle tärkeäksi, pelkkä kauneus ei riitä koskettamaan.

Muita suosikkejani ovat mm. Billie Holiday, Dinah Washington (40- ja 50-luvun tuotanto), Mary Chapin Carpenter, Natalie Merchant. Mary Coughlaniin minulle on hieman ruttuinen suhde, en oikein tiedä pidänkö hänen äänestään ja tavastaan laulaa, mutta Red blues ja Billie Holiday-coverit ovat upeita levyjä. Joan Baez miellyttää myös saatuaan karheutta ja mataluutta ääneensä, Dark chords on a big guitar on huikaiseva. Joan rokkaa!