Olen viikonloppuna lukenut ison pinon lukemaan oppineille tarkoitettuja kirjoja. Tavutettuja, isotekstisiä, helppolukuisia. Erittäin antoisaa ja ajatuksia herättävää jälleen kerran. Olen sitä mieltä, että kirjaston tärkeimmät kirjat löytyvät juuri lukemaan oppineille tarkoitetulta hyllyltä. Sieltä alkaa lukutaidon kehittyminen ja matka kirjallisuuteen. Ei siis ole samantekevää minkälaisia kirjoja hyllystä löytyy. Simppelien, lyhytvirkkeisten tekstien kirjoittamisen luulisi olevan helppoa, mutta eipä ole. Sen huomaa nopeasti, kun näitä kirjoja lukee tarpeeksi monta peräjälkeen.

Moni kirja saa minulta tylyn tuomion: tylsä tarina, pitkäveteisesti kerrottu, ikävä kuvitus, liikaa yhtenäistä tekstipötköä tavutetuilla sivuilla. Onneksi hyllyttämääni joukkoon kuuluu vain pieni osa helppolukuisista kirjoista. Arviointia tietysti hieman hankaloittaa se, että en ole näiden kirjojen kohderyhmälukija enkä siksi voi tietää onko vieroksumissani kirjoissa jotain lapsilukijoihin vetoavaa. Luen lastenkirjallisuutta aikuisen näkökulmasta ja olen tarpeeksi kokenut lukija ja kirjajuttujen kuuntelija, että tiedän aikuisen ja lapsen kirjamaun poikkeavan useinkin toisistaan. Minun erinomaiseni voi haukotuttaa pientä koululaista.

Oppiessani lukemaan ei tällaisia ensikirjoja aapisen lisäksi juuri ollut. Aapisesta siirryttiin suoraan tavallisiin lastenromaaneihin ja satuihin. En tiedä missä, milloin ja kuka keksi nämä tarpeelliset kirjat. Lämpimän kiitoksen voisin kyllä tälle tuntemattomalle toimijalle lähettää. Teksteistä päätellen kirjailijat suhtautuvat helppolukuisten kirjojen kirjoittamiseen vakavasti ja parhaimmillaan kirjat innostavat jatkamaan lukuharrastusta pitempien tarinoiden, paksumpien kirjojen ja pienemmän tekstin parissa. Kirjallisuudesta kiinnostumisen rinnalla helppolukuisten kirjojen tärkein tehtävä on mekaanisen lukutaidon kehittäminen, siksi sujuva kieli on tekstien perusta. Lapsen pitää kyetä ymmärtämään lukemansa. Suomalaiset kustantajatkin ovat oivaltaneet helppolukuisten merkityksen, monilla kustantajilla on useita sarjoja eritasoisille lukijoille.

Mitä sitten odotan helppolukuisilta? Samaa kuin kirjallisuudelta yleensä. Hyvää kieltä ja hyvin kerrottua tarinaa, jotain yllätystä, ajatusta. Tarinan ei sinänsä tarvitse olla ihmeellinen, pienten arkisten tapahtumien kuvaus antaa usein jo kylliksi haastetta. Kirjan täytyisi tempaista mukaansa, vakuuttaa lukijansa. Ja lastenkirjojen kohdalla ehdottomasti herättää into lukemaan uusi kirja. Uusia kirjoja! Ikävä vaatimus kirjalle, myönnän kyllä. Helppolukuisten kirjojen ongelma onkin usein siinä, miten sujuvan yksinkertaisella kielellä voidaan kertoa vetävä tarina. Monet kirjat onnistuvat tässä.

Aihekirjo on helppolukuisissa mukavan runsas ja aikuislukijakin löytää kirjoista oivalluksia ja hyviä ajatuksia. Seuraavaksi muutamia poimintoja omista uusista ja vanhoista suosikeistani. Osa kirjoista on juuri lukemaan oppineille tarkoitettuja, osa lukutaidossa edistyneemmille. Kustantajatiedon edessä on sarjan nimi.

    

Christopher Rawsonin tavutettu Nokkelat noidat (Taitavat tavuviivat; Kolibri 2003) sisältää kolme pientä ja hauskaa noitasatua. Kuvitus jakaa tekstiä sopivasti ja minua miellytti juuri vanhanaikaisia satuja kunnioittava uussatuilu.

Peggy Parishin Hirviö lemmikkinä (Ullakkokirjasto; WSOY 2004) kertoo pienestä ilmeisesti äitinsä kansaa kaksin asuvasta tytöstä, joka haluaa lemmikin. Äiti vastustaa asiaa ja niin tyttö hankkii salaa lemmikikseen metsästä löytämänsä hirviön. Kellarissa oleileva hirviö kuitenkin alkaa kasvaa eikä sen olemassaoloa voi peitellä. Aikuislukija lukee hirviön tytön tukahdutetuksi lemmikin kaipuuksi – niin kuin viimein kirjan äitikin. Kaunis ja ymmärtävä loppu pienen pienelle teokselle.

Mielikuvituksen lentoa kuvaa mainiosti John Stadlerin Eetu Etana koulussa (Ullakkokirjasto; WSOY 2004), jossa Eetu ajautuu hurjiin seikkailuihin toimittaessaan opettajan antamia tehtäviä. Opettaja ei Eetun juttuja usko, vaikka kirjat ovat märkiä ja uusi oppilaskin leijuu.

Colin Westin Topin meriseikkailu (Lukukaveri; Kustannus-Mäkelä 2007) on värikäs sekä kuviltaan että kieleltään. Kirjaa voi lukea ääneen ja nauttia suomentaja Terhi Leskisen hauskoista uudissanoista. Topi näet törmää merijättiläiseen, joka etsii taikasanaa herättääkseen Mykkämaan asukkaat. Mörkki-jättiläinen oli kokeillut turhaan monenlaisia ääniä, keksinyt jopa uusia ja niin "se oli pröhinyt ja tihinyt ja molissut ja vulissut." (S. 25.) Onneksi oikea taikaääni Topin avulla löytyy ja niin heräävät saaret omituiset eläimet, joita ovat esimerkiksi lössy, hurulisko, remuli, viheriäinen, röhkis ja kurpukka. Juuri tämänkaltaista kieli-ilottelua ja nonsensea helppolukuisiin kirjoihin kaipaisin lisää.

Susan Ashen Lilli muuttaa Roomaan ((Keltainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) sai aikuisen naislukijan hyrisemään. Hyljeksityn Lilli-kissan Rooman matkan käänteet ovat suoraan naisviihteen konventioista napattuja ja mukavalla tavalla lastenkirjaan siirrettyjä. Lisäpisteitä viihdekonventioita rikkovasta feministisestä lopusta.

Tony Bradmanin Muumiot TV-tähtinä (Punainen banaani; Kustannus-Mäkelä 2006) tuo tosi-TV:n lastenkirjaan. Mitä tapahtuukaan, kun muumiovanhemmat yrittävät pitää ohjelmassa kulissia yllä ja lapset eivät jaksa olla kilttejä koko ajan? Olisiko Osbourneilla ollut jotain opittavaa muumioista (vai onko kirjailija katsonut rocktähden perhe-elämää)?

Kunnon dekkaritarinoita ovat Tammen julkaisemat Martin Widmarkin Lasse-Maijan etsivätoimisto-kirjat (esimerkiksi Kahvilan arvoitus, Sirkuksen arvoitus ja Hotellin arvoitus). Kirjat on luokiteltu helppolukuisiksi, mutta näitä oivaltavia päättelydekkareita lukevat kyllä isommatkin koululaiset, vanhemmista puhumattakaan.

Ulf Starkin kirjoittama ja Markus Majaluoman kuvittama Ihmepoika (Schildts 2006) on suuri suosikkini, hykerryttävän riemastuttava. Helposti eksyvälle Uunolle sanotaan ennen suuria pyöräkilpailuja, ettei hän saa astua jalallaankaan kotipihasta kadulle. Veljen salakätköstä kaivetut Teräsmies- ja Batman-sarjakuvat innostavat Uunon Ihmepoika-leikkiin, onhan hän supersankareiden tavoin jo valmiiksi pukeutunut tiukkaan punaiseen pyjamaan. Ja niin Ihmepoika varoituksista huolimatta ajautuu suureen polkupyöräseikkailuun, vaikkei ole edes astunut jalallaan ulos kotiportista.

Samaa hykerryttävää riemua saa aikaan myös Tuulia Ahon Maaginen iguaani  (Werneri; WSOY 2005), jossa lomalla ikävystyvä Reino-eno hankkii seurakseen ilmaisen Irmeli-iguaanin. Vähitellen Reinon koti muuttuu viidakoksi, eno oppii sambaamaan ja muuttaa keittiön pöydän alle. Silloin enonsa touhuja sivusta seurannut Siiri tietää, että apuun on haettava goottihenkinen isosisko.

Pitkäaikaisia suosikkejani ovat Tuula Korolaisen Aapo-kirjat ((Keltanokka; Tammi). Aapon ja hirviökiisselin (2002) olen lukenut monta kertaa. Yhä vain pienen pojan ja keittotaidottoman isän yhteinen viikonloppu, jolloin tehdään miesten juttuja (loikoillaan, luetaan Aku Ankkoja, katsotaan Poliisiopisto-elokuva, heitetään tikkaa, pidetään sylkemiskilpailu) ja keitetään raparperikiisseliä, jaksaa naurattaa minua. Korolaisen Aapoissa on sadun ja arjen lumoa, lapsen mietteiden kunnioittavaa käsittelyä – sekä filosofoiva Putte-koira, joka jumppaleirille lähtevää äitiä katsoessaan tuumaa, ettei palvelusväkeen voi luottaa.