Kun olin tenava – silloin kun Urkki on presidentti ja Tarvajärven Joulumaa-suunnitelmille naurettiin – joka muksun ja mummin kaapissa oli laamapaita. Hihallinen tai hihaton joka suuntaan venyvä valkoinen puuvillapaita kaksinurinkaksioikein-neuloksella, kapea pitsi kaula-aukossa. Mummoja lukuun ottamatta kukaan ei oikein halunnut käyttää niitä. En minäkään. Aikuisikäni ajattelin selvitä ilman moisia rättejä. Mutta koska äitini on mummo ja luottaa lujasti laamapaidan lämpöön, omistan nykyisinkin hyllyn perukoille työnnetyn laamapaidan, samoin lapseni.

Aamulla ikkunasta avautuva lumisateinen maisema vastaa siivoukseen valmistautuvaa nyreää mieltäni. Jostain pitäisi kehittää urakan avuksi apinanraivoa (riuskoja liikkeitä tomeran räpätyksen kera). Märkinä litsahtelevien lumihiutaleiden katsominen tekee viluiseksi ja teen ratkaisevan virheen. Kiskaisen päälleni laamapaidan. Suloinen lämpö alkaa helliä kireitä hartioita, edes villapaitaa en heti kaipaa. Mummot ovat olleet oikeassa, laamapaita on hieno keksintö, kotoisen lämmin, mukava ja pehmeä. Pitkillä lerppuvilla hihoilla varustettu paita ei ole kaunis, mutta mitä väliä. Apinanraivoa ja tehokasta siivousta on turha odottaa laamapaitaan pukeutuneena. Päätän ensin nauttia hetken paidan lämmöstä ja kahvista, lukaista muutaman sivun Kyllikki Villan uusinta kirjaa Pakomatkalla – toinen lokikirja (Like 2007). Onkohan Kyllikillä matkassa laamapaita (sen venetsialaisen villaisen aluspaidan (s.16) lisäksi)?