Olen taas kaivannut työmatkoillani polkupyörää. Hiki otsalla pisaroiden yritän ehtiä sopiviin bussivuoroihin, bussissa lysähdän ensimmäiselle vapaalle paikalle, katselen ikkunasta ulos ja kaipaan pyörääni. Kaipaan aikataulutonta, vapaampaa kulkumuotoa, raitista ilmaa, liikuntaa, ajatuksen liihottelua. Sitä ettei tarvitse kantaa kasseja. Sitä että voin halutessani hyräillä ja laulaa, hymyillä omille ajatuksilleni, katsella ja haistella luontoa. Pyöräillessäni en näytä tylsältä. Hassulta kyllä, mutta en tylsältä.

Tylsältä ja harmaalta näytän busseissa. Suupielet alaspäin valuen, kulmat kurtussa katselen ikkunasta ulos tai edessä olevan istuimen selkänojaa. Joskus kaivan kirjan kassista ja yritän lukea hieman. En ole ainoa laatuani. Lähes kaikki ihmiset busseissa näyttävät oudon ilmeettömiltä ja tylsiltä istuessaan, seistessään, väistäessään, noustessaan. Jopa puhelimeen puhuessaan he ovat harmaita. Tummasävyiset vaatteet korostavat asiaa. Ja se harvinainen iloisesti kännykkäänsä puhuva saa kaikki muut näyttämään vielä harmaammilta.

Johtuuko kaikki tämä välitilasta, johon ihminen työmatkallaan bussissa joutuu? Emmehän me oikeasti ole niin tylsiä ja harmaita kuin miltä näytämme. Olemme siirtymässä paikasta toiseen, meiltä ei vaadita mitään, voimme herpaantua? Omiin ajatuksiimme vaipuneena emme pohdikaan mukavia ja valoisia asioita? Kun joskus huomaa jonkun ajatuksiinsa vaipuneen suupielien karkaavan hymyyn, hyrisevän mukavissa ajatuksissa, on tuo hymynkare kuin lämmin valonsäde harmauden keskellä.

(Idea kirjoitukseen tuli Sivuaskeleen tekstistä. Kiitos!)