En tiedä pitäisikö tätä edes sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, mutta minusta Ang Leen elokuvat ovat aika tylsiä. Häntä kehutaan joka paikassa ja pidetään huippuna. Onhan hän hyvä, ei siinä mitään, huippukykykin, mutta minua tylsistyttää hänen elokuviensa parissa. Laskeskelin nähneeni kaiken kaikkiaan seitsemän hänen ohjaustaan enkä ole suuresti innostunut ainoastakaan. Parin viime viikon aikana olen nähnyt häneltä neljä ja puoli leffaa ja tuloksena on se mitä Mies kutsuu "pitkästy tyylikkäästi". En tiedä mistä on kyse, yleensä pidän hitaista elokuvista. Tämän kirjoituksen tarkoitus onkin itsekeskeisesti ilman yhteenvetoa pohtia miksi ei miellytä.

Jäämyrsky (The Ice Storm, 1997) oli tunnelmaltaan hyinen ja muistaakseni oikeastaan aika hyvä. Katsomiskokemuksesta on kauan, mieleen on jäänyt selkeimmin vain Elijah Woodin liukuminen jäisellä pinnalla elokuvan lopussa. Jotenkin ohjaaja pääsi kyllä pureutumaan tunnekylmien ihmisten ja perheiden ytimeen, siitä se hyinen tunnelma. Tinkimättömän lämmön puute saa kuitenkin aikaan sen, että minun on vaikea "pitää" elokuvasta.

Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995) puolestaan sisälsi lämpöä ja oli hyvin uskollinen Jane Austenin tekstille. Lisäksi pidän erityisen paljon Emma Thompsonista, joka oli myös tehnyt käsikirjoituksen Oscarin arvoisesti. Muistaakseni pidin elokuvasta kuten pidän Austenin romaaneistakin. Näyttelijätyö oli hyvää, Mr Brandonkin oli hyvä, vaikka nyt lukiessani näyttelijäluetteloa huomaan, ettei Alan Rickmanin nimi sanonut minulle elokuvan katsomisaikaan mitään, häneen olen kiinnittänyt huomiota vasta Potter-filmeistä lähtien. Mutta olen siis ainakin jo tässä nähnyt hänet hyvässä roolissa. – Mikähän siinä on, että toisissa elokuvissa näyttelijä jää mieleen niin, että ällistyy huomatessaan nähneensä hänen roolisuorituksiaan aiemminkin eikä ole kiinnittänyt niihin sen kummempaa huomiota? Rickman ei ole suinkaan ainoa, voisin jatkaa luetteloa.

Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (Crouching Tiger, Hidden Dragon, 2000). Ensimmäinen katsomiskerta oli hämmentävä. Odotin siltä paljon, mutta huimasta koreografiastaan huolimatta elokuva ei tehnyt vaikutusta. En ymmärtänyt tarinaa, juonta, en henkilöhahmojakaan. Näin puolet elokuvasta joku aika sitten uudestaan eikä se puolikas paljoakaan lisännyt ymmärrystäni. Vastaavan tyylinen Zhang Yimoun Lentävien tiikerien talo (House of Flying Daggers, 2004) puolestaan ihastutti, hengästytti ja liikutti. Voihan se olla helpompi kuin Hiipivä tiikeri, mutta silti minulle sopivampi.

Sitten nämä juuri katsotut neljä elokuvaa. Brokeback Mountain (2005) oli minulle pettymys. Odotin elokuvalta paljon, mutta ehdin kyllä haukotella kerran jos toisenkin ja pohtia miksi lyhyt novelli on venytetty kohtuuttoman pitkäksi elokuvaksi. Tiedän kyllä, että ajan kulumisen voi tekstissä kuitata virkkeellä, mutta ehkä saman olisi elokuvassakin voinut hoitaa muuten kuin Jake Gyllenhaalin viiksien mallin muutoksilla. Ei silti, sekä Gyllenhaal ja etenkin Heath Ledger olivat osissaan hyviä ja he osasivat välittää jotain Jackin ja Ennisin tunteista ja luonteista, siitä rakkaudesta joka syntyi olivat miehet sitten homoja tai eivät. Eniten minua taisi koskettaa juuri Ennisin hahmo ja hänen suhteensa paitsi Jackiin myös lapsiinsa, jossa oli karheutta ja aitoa välittämistä. Ehkä juuri pituus vei elokuvalta terän. Laajalti esitellyt maisemat olivat komeita, mutta eiväthän ne olleet elokuvan tärkein asia. Vai kuvasivatko ne miesten luonteesta jotain sellaista mitä en ymmärtänyt?

Syö juo mies nainen (Eat Drink Man Woman/Yin shi nan nu, 1994). Minua häiritsi ennen kaikkea se, että olin jo aiemmin pariin kertaan nähnyt amerikkalais-meksikolaisen Tortilla Soupin (2001), joka on Ang Leen elokuvan uudelleenfilmaus lähes yksi yhteen. Se vei ison osan elokuvanautinnosta. Tortilla Soupista pidin paljon ja olisin varmaan pitänyt Syö juo..-elokuvastakin enemmän jos olisin nähnyt sen ensin.

Hääjuhlan (The Wedding Banquet/Hsi yen, 1993) näkemistä olin odottanut kovasti, mutta niin vain aloin vilkuilla kelloa senkin katsomisen aikana. Elokuva ei ollut niin irtonainen kuin odotin, ei niin hauska eikä lopultakaan saanut kovin paljon irti asetelmastaan (amerikkalaistunut homomies solmii poikaystävänsä suostumuksella peiteavioliiton taiwanilaisia vanhempiaan miellyttääkseen). Kulttuurinen törmäyskin jäi elokuvassa hieman vajaaksi, tosin en osaa sanoa mitä tästä oikein odotin.

Sen sijaan Pushing Hands (Tui Shou, 1992), jonka melkein jo jätin katsomatta edellisten katsomiskokemusten vuoksi, yllätti minut positiivisesti. Eikä tämä johdu alkuperäisestä nimestä. Elokuvassa on pienin keinoin tavoitettu kulttuurien törmäys jo ensimmäisissä sanattomissa kuvissa. Taiwanista Yhdysvaltoihin poikansa luo muuttanut taijimestari, jota esittää Syö juo mies nainen – ja Hääjuhla-elokuvissakin näyttelevä Sihung Lung, tekee olohuoneessa taijiliikkeitä ja taustalla pojan amerikkalainen vaimo yrittää kirjoittaa uutta romaaniaan. Nainen ei kykene keskittymään ja häiriintyy kaikesta mitä hiljainen appi tekee. Kulttuurien ja perheeseen suhtautumisen erilaisuus, toisiinsa törmäävät odotukset eri sukupolvien ja aviopuolisoiden välillä on kuvattu hyvin ja ajatuksia herättävästi. Tästä elokuvasta pidin enkä tylsistynyt ollenkaan. Ja melkein aloin suunnitella taijin aloittamista.