Olen tänä vuonna lukenut pinon kotimaista kaunoa ja vähän lyriikkaa, vaikkei minua Finlandia-raatiin kutsuttukaan. En ota kantaa raadin puheenjohtajan mietteisiin suomalaisen kirjallisuuden epä-älyllisyydestä ja yhteiskunnallisuuden puutteesta, joita mm. Leena Krohn ja Sirpa Kähkönen Helsingin Sanomissa asiallisesti kommentoivat. Olen kyllä miettinyt miksi naiskirjailijat eivät innostaneet tänä vuonna yhtä teosta enempää. Muutenhan lista oli samanlainen kuin yleensäkin: kuusi kirjaa, mukana pari pakollista ruotsinkielistä (toinen mieluiten vielä suomeksi kääntämätön) ja yksi esikoisteos.

Tässä kapea katsaukseni vuoden kotimaisen kaunokirjallisuuden tarjontaan, moni kiinnostava teos on vielä lukematta, pinossa odottaa voittoisa Westökin:

Antti Tuurin Suuri asejuna Pietarista kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan tammi-helmikuun vaihteesta 1918, kun punaiset toivat Pietarista aseita Tampereelle. Muutaman päivän pituista matkaa selostaa junan päällikkönä toiminut Eino Rahja. Tapahtumia kuvaillaan hetki hetkeltä hyvin tuurimaisin lausein.

Samaa tuurimaisuutta on Perhokalastuksessa Pohjanmaalla, jossa pienin vedoin luodaan kuvia kalastusmatkoilla kohdatuista ihmistä.

Kari Levolan runoihin en ollut aiemmin tutustunut, mutta Kaikki kartat ajan tasalla viehätti minua paljon. Levola pohtii ikääntymistä, aikaa ja muistoja viisikymppisen näkökulmasta rauhallisin ja pohtivin säkein. Parhaimmillaan hän onkin juuri pitkissä pohtivissa runoissa. Lyhyet eivät kosketa.

Jyrki Kiiskisen teoksista olen ennenkin pitänyt, mutta runokokoelma Menopaluu lienee parhainta hänen kynästään lähtenyttä.

Olen pitänyt Riina Katajavuorenkin teoksista. Kirjeitä Jekaterinburgiin sisältää novelleja, joissa ei päällepäin paljon tapahdu, mutta pinnan alla sitäkin enemmän. Lahjoista ja Hevikimmoista tutuntuntuisia henkilöhahmoja ja tilanteita vilahtaa parissa novellissa, joten tutulle jatkumolle teos sijoittuu. Kiinnostavuus syntyy siitä, että Katajavuori saa novelleihinsa mukaan uutta, hän ei toista vanhaa.

Anna-Leena Härkönen taitaa hyvin dialogin, joka näkyy Juhannusvieraassakin. Alkupuolen Helsinki-osuus ei innosta, mutta päähenkilö Tuijan päästyä Pohjanmaalle alkaa kerronta vetää. Kesäisen lainaperheen elämä ei olekaan ollut sitä auvoa ja idylliä, joksi Tuija on sen halunnut kuvitella. Härkönen kuvaa kiinnostavasti sen, miten nuori on nähnyt todellisuuden muttei ole halunnut sitä ymmärtää tai hyväksyä.

Outi Pakkasen Ruohonleikkaaja kuvaa naisten väkivallan pitkälle ulottuvia vaikutuksia kiinnostavasti, vaikkei ylläkään hänen edellisen, lööppijulkisuuden ja kuuluisuuden himoa kuvanneen Hinnalla millä hyvänsä –dekkarin tasolle.

Tuija Lehtisen Ruutukuningatar tuo Ruusumadonnan sankarittaren Islan Roomasta Espooseen. Sujuva ja pätevä kuvaus, Lehtinen on hyvä naisviihteen edustaja.

Enni Mustosen Lipunkantajat on hyvä osoitus siitä, miten voi kirjoittaa sujuvaan lukuromaaniin asiaa ja käsitellä historiaa siten, että herää halu hakeutua historialähteille.

Kunpa osaisi kirjoittaa kuten Joel Haahtela. Kuinka lumoavin lausein hän kirjoittaakaan. Tyynesti, pieniä yksityiskohtia kuvaten ja siitä suuriin kokonaisuuksiin kurottaen, runollisesti ja kieputtelematta. Perhoskerääjä on ollut minulle syksyn suurimpia lukukokemuksia.

Jari Tervo osaa yhdistää lyhyitä iskeviä lauseita, yllättäviä kuvia maalailevia polveilevia virkkeitä, suoralinjaista äijämäisyyttä ja karheanherkkää hellyyttä. Ohranan Attila Rahja vastaa toimissaan ensimmäisen etunimensä Franciskus vaateita, vaikkei sitä päällepäin heti huomaakaan. Tervo kirjoittaa lapsista ehkä syksyn hienoimmalla tavalla. Ohrana on erinomainen romaani.

Tervon kirjan rinnalla voi hyvin tarkastella Sanna Ravin esikoisteosta Ansari. Kirjan keskushenkilö on kotirintaman mielipidetarkkailija, jonka omaa mielialaa ja mielen murenemista todellisuuden ja idealismin puristuksessa Ravi kuvaa erittäin kiinnostavasti. Todella kypsä esikoiskirjailija, jonka seuraavaa teosta jää odottamaan kiinnostuneena.

Maarit Verrosen Osallisuuden tunnon päähenkilö, sosiaalitieteistä väitellyt Salla, tarkastelee ympärillä olevia ihmisiä, lastenkotimenneisyyttään ja omista vanhemmistaan saamiaan tietoja lähes kliinisellä tutkijan otteella, hän ei anna juuri minkään koskettaa itseään. Kirja koukuttaa alussa lukijan, mutta loppukappaleisiin olisin kaivannut hieman enemmän lauseita.

Sinikka Nopola: Kyä tässä ny jotain häikkää o. Rampe pääsee kerrankin kirjan sankariksi, vaikkei Eila sitä uskokaan.

Heidi Köngäksen Hyväntekijässä keski-ikäisen naisen elämänmuutoskohta dementoituneen äidin, hankalan isän, kahden työpaikan, aikuistuvan pojan ja kriisialueilla lääkärinä toimivan miesystäväehdokkaan välissä on hyvin kirjoitettu.

Tää tojota ei lähe liikkeelle hersytti useammatkin naurut. Arja Tiaisen (itse)ironia on osuvaa.

Rakkausmatkoissa arki helkkyy ja säihkyy, Tittamari Marttinen saa runonsa elämään.