|
|||
 |
|
||
|
14.12.2006 - 19:36
Olen viime päivinä ajatellut paljon lukemista. Jukan ja Tommin blogikirjoitukset sekä tämänvuotisen Finlandia-valinnan ympärillä pyörinyt mielipiteidenvaihto ovat olleet pohdintojeni virikkeinä.
Olen lukenut paljon lukemaan oppimisesta alkaen. Nykyisin luen osin ammatikseni, ammatin ohessa ja huvin vuoksi, harrastuksesta. Olen proosallinen, proosamuoto on minulle läheisin. Runoja luen nykyisin enemmän kuin ennen. Luen paljon, mutten niin paljon kuin toivoisin enkä aina sitä mitä haluaisin. Lukeminenkin käy työstä, ainakin joskus. Koska en lukemisen suhteen ole neitsytnoviisi, on minua vaikea lumota tekstillä. Hurmioituminen sanoista on minulle harvinaista, iän ja lukemieni sivujen myötä lumoutuminen on vähentynyt paljon. Sanon usein "tämä on hyvä", "erinomainen teksti" ja tarkoitan sitä myös, vaikka samaan aikaan tiedän "hyvän" olevan subjektiivista ja melko lailla epämääräistä. Tunnistan minua miellyttävän tekstin, usein kykenen erittelemään miksi teksti minua miellyttää, miksi arvostan sitä, mikä siinä on "hyvää". Mutta hurmioituminen, ei. Sitä tapahtuu harvoin ja yleensä siinä onnistuvat jotkin runot tai vain jonkin runon säe, ehkä lause jossain kirjassa. Monenlaisia muita tunteita ja ajatuksia kirjallisuus kyllä kykenee herättämään. Kirjallisuus, minulle läheisin taidemuoto, ei onnistu siinä missä musiikki onnistuu melko usein. Joskus romaani kuitenkin onnistuu lumoamaan. Kielellään, tarinallaan, ylipäänsä kerrontatavallaan. Jos minulla olisi valta ojentaa jokin kirjallisuuspalkinto tänä vuonna ilmestyneelle teokselle, antaisin sen Joel Haahtelalle romaanista Perhoskerääjä. Se on pitkästä aikaa romaani, joka on saanut lumoutumaan, antautumaan tekstille. Onneksi kirja on päässyt Runeberg-palkintoehdokkaaksi ja Varjo-Finlandialistallekin. ***************************************************************** Runotorstaissa voi tällä viikolla käydä kokeilemassa onnistuuko todella huono runo hurmaamaan lukijansa.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Silti vieläkin silloin tällöin koen hurmioitumisen hetkiä taiteesta: kirjallisuudesta, musiikista tai kuvataiteesta. Joskus teatteristakin.
Voimakkaimmat hurmioitumisen hetket saan sittenkin luonnosta.
Minun on kyllä äärettömän vaikeaa keskustella kirjallisuudesta, olen huomannut. En ole oikeastaan mitään mieltä mistään, tai siis huomaan, että en jaksa ajatella asioita.
Johanna, jokainen hurmioituu omalla tavallaan. Kylä kieli voi lumota. Jokin lause ta runon säe voi olla niin kauniisti muotoiltu tai sisältää yllättävällä tavalla ilmaistun ajatuksen, että se hätkähdyttää, tekee hiljaiseksi tai saa miettimään asioita uudella tavalla. Kyllä tarinakin hurmaa, mutta minuun vaikuttaa kieli. Hyväkään tarina ei anna minulle paljon, jos en saa mitään elämystä kielestä, siitä tavasta jolla tarina kerrotaan.
Obeesia, niinhän se on. Yritän kuitekin välttää kyynistymistä.
Susu, onneksi ei tarvitse keskustella kirjallisuudesta voidakseen nauttia kirjoista.
Jos tarina kerrotaan tylsästi ja laiskasti: Maija heräsi aamulla, meni kauppaan, näki ovella ruumiin, jolta puuttui pää... Ok, tarina VOI kehkeytyä jännittäväksi..mutta adjektiivien runsaus (jokaisen kirjailijan oppitesti!), dialogin sujuvuus (pirun hankalaa, uskokaa pois!), lauserakenteiden omaleimaisuus, sujuvuus ja muoto - huomiodakseni muutamia kieleen liittyviä perusominaisuuksia, joilla lukija temmataan Tarinaan ja lentoon!
En jaksa lakata hämmästelemästä esim. Pirkko Saision lauseita. Niin kaunista ja rikasta kieltä! Ja miten painavia lauseita! Joskus Saision näytelmää katosessa oikein harmittaa, ettei voi pysäyttää esitystä ja pyytää edellistä repliikkiä uudelleenmaisteltavaksi... Njam! Ja tosiaan, Haahtela kirjoittaa kaunista kieltä, hän luo tunnelmia, kuvailee, viipyilee, on omaleimainen. Taidankin ostaa Perhoskehrääjän itselleni joululahjaksi. ;o)
Kyllä vain, sanoilla vietellään ja hurmataan, kertomisen tavalla. Ja onneksi tähän ei ole yhtä oikeaa määritelmää, vaan jokainen hurmaantuu erilaisista sanoista, eri kerrontatavasta. Jukan blogissa käymistäni keskusteluista huolimatta uskaltaudun sanomaan, että Haahtela on omaääninen kirjailija.
Ja Saisio, hänen tapansa kirjoittaa on käsittämättömän hyvä. Miten lopultakin niin vähillä sanoilla voi luoda sellaisia tunnelmia ja kuvauksia kuin hän tekee. Ei näyttelijöitä tarvitse pysäyttää, voit lainata teoksen ja lukea sen ajan kanssa kotona :)