Vaikka en olekaan mikään varsinainen päivänsäde vaan tasaisen äkäinen akka tulin tänään miettineeksi positiivisuutta, jouluakin. Tänään on ollut todella synkeä päivä, aamu- ja iltapäivän hämäryyden välissä oli vain harmaata. Aamulla kello ei herättänyt oikeaan aikaan ja aamu muuttui kiireiseksi. Kollega oli sairastunut ja syliini putosi koko kirjaesittely valmistelemani puolikkaan sijasta. Kotiin poljin iltapäivän vesisateessa, katuvalot eivät olleet vielä joka paikkaan syttyneet, oli juuri niin hämärää kuin lumettomana joulukuun päivänä vesisateessa on.

Pohdin siis positiivisuutta, miksi keskellä märkää harmautta voi tuntea jonkinlaista iloa ja jopa orastavaa joulumieltä. Siellä täällä näkyi pihapensaisiin ja parvekkeen kaiteisiin kiedottuja jouluvaloja, jotka heijastelivat valoa ja lämpöä ympärilleen. Tämän syksyn valmisteltavat työt ovat takana, kovin monia kalenteriin lätkäistyjä aikatauluja ei rutiinityöpäivien lisäksi ennen ensi vuotta ole. Uudet keittiön tuolit miellyttävät koko perhettä, joulusiivous ei vaikuta mahdottomalta urakalta, lahjat on hankittu ja tuntuu että muillekin kuin työjutuille alkaisi ajatuksissa taas olla tilaa.

Maija-Riitta Ollilla taisi vuosia sitten jossain haastattelussa todeta, että ihminen voi valita positiivisen ja negatiivisen asenteen välillä. Lausahdus on jäänyt mieleeni. En tiedä onko se noin helppoa, valita vain toinen asenne. Ainakin positiivisuuden valinta on vaikeampaa ja ylläpitäminen vielä hankalampaa. Mutta uskon että siihen kannattaa pyrkiä, edes pienesti. Pitemmän päälle negatiivisuus vie voimia uskomattoman paljon, koska mitään voimistavaa se ei tarjoa. Negatiivisuus myös kertaa itseään, levittäytyy ympäristöön. Samaa tekee toivottavasti myös positiivisuus.

En tarkoita tuolla positiivisella asenteella jatkuvaa iloa ja yltiöoptimismia vaan jotain rauhallisempaa ja myös mielenrauhaa antavaa. Ei tarvitsisi koko ajan etsiä ikäviä puolia asioista ja ihmisistä, valittaa ja pingottaa. Voisi etsiä iloa pienistäkin asioista, yrittää myötäelää, tietää ettei ystävällisen sanan tai hymyn lahjoittaminen ole itseltä pois. Ehkä "kyllä se siitä" –asenne on lähellä sitä mitä tarkoitan.

Polkiessani joulukuisen iltapäivän vesisateessa tiesin, etten voi säälle mitään. En voi muuttaa vettä valkeiksi hangiksi. Voin valittaa tai hyväksyä. Hyväksyminen tuntui paremmalta. Se on nyt tätä, harmautta ja sadetta. Muutaman viikon päästä päivät alkavat taas pidetä, valon lisääntymisen huomaa. Tulee joulu, ehkä joulumielikin. Jos tänä vuonna matka jouluun on harmaa, ei joulun sitä tarvitse olla. Menemme valoa kohti.