Milloin popkappaleen voi määritellä klassikoksi? Millä perusteilla? Vuosi(kymmeni)en radiosoitto ja/tai levymyynti, coverieden määrä, coveriojien painoarvo? En tiedä, mutta uskaltaisin silti epäillä, että Adelen Rolling in the Deep on kovaa vauhtia muuttumassa poptaivaan kestohitiksi, ehkä peräti potentiaaliseksi klassikoksi.

Kappaletta on versioitu lukemattomia kertoja, liki jokainen ison äänen omistava naispuolinen wannabe-tähti lienee sitä ainakin salaa harjoitellut. Kuuntelen kyllä mielelläni covereita - jos ne tuovat jotain uutta näkökulmaa alkuperäiseen. Siksipä olen uskaltautunut vain harvojen Rolling in the Deep -covereiden pariin, niin ylittämätön on Adelen oma tulkinta sekä levyversiona että monenmonissa tuubiin tallennetuissa live-esityksissä. On kuitenkin kaksi coveria, joihin olen erittäin mielistynyt ja jotka ovatkin ainoat tämän kappaleen uustulkinnat, joihin tähän mennessä olen palannut ja olen palannut usein.

Linkin Parkin Chester Bennington osoittaa, ettei kappaletta tarvitse esittää suurella volyymilla. Sisäistetty ja vahvasti pidätelty, intensiivinen ja intohimoinen tulkinta tekee laululle oikeutta, joinakin päivinä se menee Adelenkin ohi. Hurjasti kehuja, mutta hyvän kappaleen merkkihän on se, että se kestää erilaiset tulkinnat ja silti jotain sen ominaistunnelmasta, sisimmästä tai miksi sitä sitten haluaakin kutsua, säilyy.

Onnistuneesti Rolling in the Deep'iä tulkitsevat myös pianisti Jon Schmidt ja sellisti Steven Sharp Nelson (kuinkakohan monta erilaista selloa kappaleeseen onkaan saatu mahtumaan?). Heidän käsissään kappale taittuu klassisen suuntaan ja kuulostaa edelleenkin hyvältä.










Muita soittoja täällä.