Jos Tuulen viemää kirjana tai elokuvana värisyttää mukavasti selkäpiitäsi tai Scarlett O'Hara herättää sinussa innostusta tai ärsytystä, olet kiinnostunut vanhoista vaatteista, vanhaintanssit siintelevät nostalgisena muistona tai tulevaisuuden haaveena, kannattaa marssia kirjakaupan tai kirjaston nuorisohyllylle ja poimia lukukassiin Terhi Rannelan uusin nuortenromaani Scarlettin puvussa (Otava 2011).

Rannela on tarttunut reippaasti vanhaan klassikkoon ja kirjoittanut tarinan uusiksi nykyaikaan sijoitettuna. Päähenkilö on lukion toista luokkaa aloittava äitinsä ja mummansa kanssa asuva, Vivien Leigh'tä intohimoisesti ihaileva Viivi (!) Lintunen. Kesäloma on lopuillaan ja Viivin kesänmittainen suhdetauko on-off-poikaystävän Akin kanssa samoin. Mutta tauon loppu onkin erilainen kuin Viivi oli odottanut. Aki ei aiokaan palata Viivin kieputettavaksi vaan on kihlannut aivan toisen tytön, hissukanhiljaisen ja näkymättömän Olivian. Viivin elämä heittää kunnon kiepin, ja päällimmäisiksi tunteiksi nousevat hylätyksi tulemisen loukkaus - sekä vanhaintanssit. Eikö Aki aiokaan pitää jo yläkoulussa antamaansa lupausta tanssia Viivin parina? Akin kihlajaisjuhlissa Viivi päättää saada vastauksen, vanhaintanssit ovat hänen suuri unelmansa ja haaveiden puku jo suunnitteilla.

Myöhemmin Viivi joutuu keskelle oman pikkukaupunkinsa sisällissotaa, jossa vastakkain ovat idyllisen puutaloalueen jyräämistä ajavat poliitikot ja alueen asukkaat Viivin perhe etulinjassa, nahkasohvan selkänojan takaa nousee nyky-Rhettin Rekon mustahiuksinen pää, huutokauppaa syöpälasten hyväksi käydään, Tara-nimistä blogia kirjoitetaan, vihreästä sametista valmistetaan Scarlettin verholeninkiin vertautuvaa pukua ja tanssiaisiin valmistaudutaan. Jos kuulostaa hämärästi tutulta, niin se on tarkoituskin. Tuulen viemän tapahtumat ja henkilöthän ovat iloisesti tunnistettavissa Scarlettin puvun sivuilta. Viitteitä on myös Sinkkuelämään, Mr. Bigin Carrie Bradhaw'lle rakentamaa vaatekaappia haikaillaan ja Viivin parhaat ystävät ovat identtiset kaksoset Sara ja Jessika. Kaksoset edustavatkin kirjan tytöistä selkeimmin uutta aikaa, vanhan elokuvan näyttelijöiltä etunimensä lainanneet Viivi ja Olivia omilla tavoillaan vanhanaikaisempia hahmoja.

Viivin on raikas Scarlett, hänessä ovat näkyvissä esikuvan sitkeys, päättäväisyys ja ärsyttävyys. Scarlett O'Haran yritys olla todellinen Southern Belle epäonnistuu yhtä surkeasti kuin Viivin yritys olla 1800-luvun neito nykyaikaan sovitetuin käsityksin. Vaatteista innostuneille kirjassa riittää pureskeltavaa ja Viivin Tara-blogin postaukset ja niiden kommentit ovat hauskaa luettavaa.

Niin mainio kuin kirja onkin - ja minä todella pidin siitä - ongelmaton se ei ole. Yllättävästi heikoin lenkki on Rhettin hahmo Reko. Tämä komea 23-vuotias Harley Davidsonilla ajeleva, varakkaan isän hunsvottipojaksi mainittu nuori mies ei kaikin osin hahmona toimi kirjassa. Suurin syy on pojan suuhun laitettu pohjalaismurre, joka on äidin luona Seinäjoella opittu. Pohjalaismurretta vastaan minulla ei ole mitään, mutta minun luennassani murre ei Rekon suuhun tässä kirjassa istu, mikään murre ei istuisi. Ehkä tahattomasti näet käy niin, että Rekosta tulee kirjassa hassuhko hahmo. Tai ehkä se onkin ollut tarkoitus? Jospa Rannela on tietoisesti halunnut kirjoittaa Rhettin uusiksi? Jos taas tarkoitus on ollut murteisella puheenparrella osoittaa nirppanokka-Viiville, että mies se on murteenpuhujakin, niin se voi teoksessa toimia Viiville mutta ei kirjan (aikuis)lukijalle, vaikka muistissa olisikin alkuperäisen Scarlettin Rhettiä kohtaan tuntema ylenkatse. Toisaalta Rekon hahmo osoittaa myös sen, miten taitavasti Margaret Mitchell on Rhett Butlerin hahmon rakentanut. Tuulen viemän Rhett on kovin monitahoinen henkilö mikä Rekossa ei tule esille. 

Ashleyn vastine Aki on nykyaikaan sijoitettuna paljon verevämpi hahmo, hän osaa suuttua ja loukkaantuakin, mutta aikuismaista käytöstä hänestä vähitellen löytyy myös, vaikka eron Viivistä hän hoitaakin tökerösti.

Mutta ratkaiskaa itse kuinka hyvin Terhi Rannela oman Tuulen viemänsä ja Scarlettinsa on kirjoittanut. Minä viihdyin kirjan parissa muutamasta harmistuneesta Reko-tuhahduksesta huolimatta. Joskus ja joissain tapauksissa on oikein mielenkiintoista lukea miten vanhat klassikot nykyaikaistuvat nykykirjailijoiden käsissä ja varsinkin silloin, kun rohjetaan kirjoittaa selkeästi ihan oma tarina. Ja juuri niin Rannela tekee!