Olen kesälomaillut ja loman kunniaksi luin klassikon. Mietin pitkään minkä valitsisin ja lopulta päädyin Mika Waltarin Sinuhe, egyptiläiseen. Olen aina vältellyt sitä, koska en ole kovin innostunut historiallisista romaaneista enkä paksuista opuksista. Lopulta minua alkoi harmittaa, että aina Sinuhesta puhuttaessa jouduin vain hymyilemään vaisusti ja tunnustamaan ööh en mää ole sitä lukenut, joo en. 

Nyt sitten luin. Ei minulla oikeastaan ollut selkeitä ennakko-odotuksia, en odottanut tylsää, mahtavaa enkä mukaansatempaavaa. Harvoja olettamuksiani oli, että siinä on jännittäviä (mutta pitkästyttäviä) seikkailuja ja filosofis-uskonnollisia pohdintoja seikkailuretkien lomassa. Ennakko-odotusten vähäisyydestä huolimatta Sinuhe pääsi yllättämään. Se oli aivan erilainen. Se oli parempi kuin odotin, kiinnostava, syvällinen, viisas ja erinomaisesti kirjoitettu. Itse päähenkilö kyllä veti minua nuppiin aina välillä, mutta onhan näitä tapahtumasta toiseen ajautuvia tarkkailijoita kirjallisuudessa muutenkin. Sinuhe on kuitenkin sympaattinen hahmo, monella tapaa. Välillä olisi kyllä tehnyt mieli sanoa ole nyt hieman kiinnostunut lähimmistäsi, kuuntele sen Meritin sivulauseiden haipuvia huokauksia ja väistöjä äläkä nyt perhanan jätkä kaikkia naisia usko. 

Pidin Kaptahin kuvauksesta, siitä miten hänen elävä kielensä ja täydellinen liikemiesälynsä yhdistyvät uskollisuuteen ja lojaalisuuteen Sinuhea kohtaan. Waltari on osannut sirotella Kaptahin puheisiin monia piikkejä ja kaksoisvalotuksia, joissa orjan ja rikkaan isännän ero yhteiskunnassa tulevat hyvin esiin. Sama näkyy myös Sinuhen motkottavassa naispalvelijassa Mutissa.

Mutta erityisesti minua viehätti romaanin kertojan ääni. Pidin siitä millainen etäännytys kertojan ja tapahtumien välille syntyi. Sinuhe kertoo elämästään, mutta katsoo itseään kauempaa, hän on jo ohittanut tapahtumien kuohun ja asettunut jonkinlaiseen rauhaan menneisyytensä ja kohtaamiensa ihmisten suhteen. Seestyneisyys siloittaa kerrotuilta seikkailuilta riehakkaimman kärjen ja osan suurimmasta jännityksestä, tuo mukaan huumoria ja itseironiaa sekä asettaa tapahtumat isompaan kokonaisuuteen. Ja juuri tuon seestyneen ja itsensä tuntemaan oppineen kertojan myötä myös Sinuheen voi tapahtumien etenemisen myötä kiintyä.

Vaikea sanoa mitä olisin pitänyt kirjasta, jos olisin lukenut sen teini-ikäisenä. Nyt keski-ikäisenä lukukokemus oli vaikuttava ja voin todeta: kannatti lukea.