Se on ottanut vakaan muodon. Se ei väisty, ei muuta paikkaa, ei käännä kylkeä. Se hengittää hiljaa ja syvään, tuulen tahdissa, oksien varjossa. Muuttumatta. Sen pinta on kylmä turkki, joskus valahtava, uudelleen muotoutuva. Se ottaa kylkeensä kuvioita, tassujälkiä, pikaisia painalluksia pienistä varpaista. Turkki on pehmeä, kylmällä silattu ja turkin alla tiivis massa, kerroksinen. Se ei vaadi, se on. Vakaa, oleva, hitaasti hupeneva. Se on, se ei muuta paikkaa, se palaa uudessa muodossa, kehii ylleen valkean turkin, se hengittää tuulen tahdissa.