Poistin valokuvia, tuhansia ja taas tuhansia. Tunsin suurta keveyttä, minun ei tarvitse kantaa digitaalisia turhakkeita mukanani, ei täyttää tietokoneen muistia kuvilla, joita en koskaan aio katsoa kunnolla, joista en koskaan kirjoita tarinaa. Paitsi nyt tämän.

Joku aika sitten siirsin vanhat kuvat säilytyspaikasta toiseen. Katselin kuvien virtaa, joka vyörytti näkyville elämääni muutaman vuoden ajalta. Luontokuvat kertoivat vuodenaikojen vaihtelusta, rytmittivät kuvien kehimää kertomusta. Olin lumoutunut. Minusta tuntui, että katson elokuvaa jonkun toisen elämästä, viitteellistä ja salaperäistä, josta kaikki arkinen ja särmäinen on siivottu pois ja johon kuitenkin voin samastua jonkin äkisti vilahtavan hymyn, murjottavan kulmien rypistyksen, kesäkaupunkien katujen ja joulukuvien kautta. Olin oudosti liikuttunut.

Kävin kuvien kimppuun ja tietenkin sulavasti ohiliukuneen kuvakavalkadin lomasta löytyi särmää, harmautta ja suruakin. Poistin epätarkkoja, saman kohteen lukuisia toisintokuvia, kokonaisia sarjoja. Näin mitkä kohteet milloinkin minua ovat innostaneet ja miten harvoin olen onnistunut tavoittamaan kohteesta jotain sellaista, jonka kelpuutan. Poistin hyvin vähän perheen ja ystävien kuvia, vain selkeimmin epäonnistuneet saivat mennä eivätkä nekään kaikki. Harvojen omakuvien kohdallakin olin salliva, vaikka mietin miksen osu kameran eteen juuri kampaajalta tulleena, siistissä vaatetuksessa tai ylipäänsä meikkiä kasvoillani. Kuvissa minulla on aina kampaa kaipaavat hiukset, kotiretkut ja miettivä ilme, en edes hymyile kovin usein. 
 
Kuvia poistellessani mietin kuinka vähillä kuvilla lopultakin selviäisi. Aloin ymmärtää sukukuvien ja kaveriporukoiden yhteiskuvien arvoa. Yhdessä kuvassa monta tärkeää ihmistä. Yksi kuva voi tavoittaa jostakin ihmisestä tai tapahtumasta olennaisimman, sen rinnalle ei välttämättä tarvitsisi muita. Se yksi kuva kertoisi minulle jotain tärkeää, mutta mitä se sanoisi muille? Tulevatko tulevat polvet tietämään elämästämme lopultakaan kovin paljon enemmän kuvavuoriemme ääressä kuin me tiedämme menneistä polvista katsellessamme vakavia mustavalkoisia rippi- ja hääkuvia?

Kuvien poistamista auttoi paljon se, etten ole nykyisin kamerani kanssa kovin hyvissä väleissä. En osaa säätää asetuksia, en tiedä mitä kuvaisin. Olen kyllästynyt tutkimaan pihani kukkia ja pensaita kamera kädessä. Vain puut kiinnostavat, mutta ne eivät suostu kuviin, ne ovat liian suuria, liian itsetietoisia paljastaakseen itsestään muuta kuin pienen kaistaleen. Oksan heilauksen ja latvan taipumisenkin ne haluavat pitää itsellään, eivät näyttää sitä kameralleni. Jokin niissä sanoo katso minua, näe oksan liike, rungon muoto, kunnioita, unohda kamera.