Osaisiko kirjoittaa lonkalta, tuosta vain, miettimättä seuraavaa virkettä, viemättä ajatusta kaarena alusta loppuun, pohtimatta siirtymiä, lauseiden välisiä suhteita? Eihän elämäkään mene aina suunnitellusti, kauniisti ja säröilemättä. Viime viikkoina on näennäisen tapahtumattomuuden alla ja ohessa tapahtunut paljon. Olen vaihtanut kuulumisia ihmisten kanssa, joista en ole kuullut moniin moniin vuosiin, miettinyt miten voi olla samaan aikaan tuttu ja vieras. Olen kohdannut surun mahdollisuuden, torjunut kyyneliä ja päättänyt uskoa positiiviseen ratkaisuun. Olen ollut monissa juhlissa, tavannut ihmisiä vuosien varrelta ja kohdannut uusia, saanut lämpimiä halauksia, kokenut iloa, hyvää mieltä ja tyyneyttä, vastaanottanut lempilaulun ja terveiset vanhalta ihastukselta. Olen nukkunut vähän ja tehnyt paljon työtä, olen lomaillut, puhunut ja kuunnellut, surrut ja toivonut. Olen ollut ja olen elämän keskellä. Se itkettää ja riemastuttaa, suo iloa ja onnea, särmäisiä reunoja ja paljon hiljaisia tunteita.