Rakas päiväkirja,
taidan olla aika kunnianhimoton otus, laiskanpulskea hyväntahtoisuus, joka iloitsee pienestä eikä viitsi pinnistellä. Hyväksyn urheilijoiden selitykset "oli jotenkin veltto olo", "tein parhaani", "ei vaan kulkenut". Eihän se minullakaan aina kulje kauppamatkoilla ja kotioloissa, duunissa on joinakin päivinä veltto olo ja vaikka tekisin parhaani, ei asiakaspalaute aina silittele minunkaan pörröistä päätäni.
Miksi asettaa piskuiselle joukolle urheilijoita hurja mitalitavoite? Miksi ihmeessä "tavoitteiden pitää olla kovia" (mikä maalaisjärjellä tarkoittaa liian kovia, realismilla ja onnella ei ole sen kanssa mitään tekemistä)? Jos tavoite on 12 ja mitaleja tuleekin 5, niin ollaanko niistä viidestä iloisia? No ei tietenkään, koska tavoitteesta jäätiin. Jospa tavoite olisikin kaksi? Silloin neljä mitalia olisi tavoitteiden ylitys ja voitaisiin ollaan niin ylpeitä, että hyvä kun TV:n ääreen mahduttaisiin. Sitä paitsi pronssikin on mitali eikä olympialaista pronssimitalia kovin monesta huushollista tässäkään maassa löydy. Ei meiltä ainakaan.
Mutta mikä saa tavallisen lastenkasvattajan melkoisen raivoisaksi TV-ruudun ääressä? Taitoluisteluvalmentajista ne, jotka suojattinsa onnistumisen jälkeen loistavat yhtä hymyä ja istuvat kylkikyljessä pisteitä odotellessa, mutta epäonnistumisen jälkeen pitävät tiukan hajuraon eikä pienintäkään tukevaa elettä tai ilmettä ole näkyvissä, vain hädin tuskin suostutaan istumaan samalla penkillä ja peittämään Se Suuri Pettymys, jonka suojatti on valmentajalleen aiheuttanut. Kuuluukohan valmentajille psykologista koulutusta ollenkaan?
Perunapää Marian studiosta
Tavallaanhan mitalitavoite saavutettiin, kun laskee naisten jääkiekkoilijoiden saamat pronssiset mitalit.
Vaan totta, tavoitteeksi yksi-kaksi mitalia, niin voimme iloita.
12 mitalia, kun kuulin sen tuntui kuin suomalaiset olsivat menettäneet suhteellisuuden tajunsa.
Pettymykset peittävät ilon hetket. Onnistumiset jäävätkin laimeiksi, kun tavotteita ei ole saavutettu.
Kohtuus kaikessa. Ensi kerralla realismia mukaan.
Olen ollut mukana kun ystävän lapset urheilivat ja osa aikuisista oli aika kamalia. Siis näiden "pettymystä" tuottavien lasten vanhemmat, jotka huusivat suoraa huutoa ellei heidän kymmenvuotias päässyt kuin kolmanneksi juoksussa. Joten ihan kaikista valmentajista minulla ei ole kauhean hyvää käsitystä.
Pronssimitalli on ihan hyvä mitali. Ja hekin ovat tehneet kaikkensa jotka eivät ole mitalin mitalia saaneet. Miksi ihmeessä, tosiaankin? Tämä kovuus, kovat tavoitteet?