Peltirummun ensimmäinen kirja on nyt luettu. Osa kattaa ajan Oskar Matzerathin äidinpuoleisten isovanhempien kohtaamisesta lokakuisella perunapellolla vuonna 1899 - isoäidin neljällä hameella on kohtauksessa erityinen merkitys - ja päättyy Kristalliyöhön 1938, jolloin Oskar on 14-vuotias.
Osan monista teemoista voisi mainita intohimoon kääriytyneen rakkauden tai rakkaudeksi pukeutuneen intohimon, miten vain. Oskarin pakkomielteinen rummuttaminen, äiti-Agneksen suhde rakastajaansa ja serkkuunsa Jan Bronskiin, isä Matzerathin suhde ruuanlaittoon ja vaimoonsa sekä perheen naapurin ja Oskarin ystävän, kapakkatarjoila Herbert Truczinskin traaginen kohtalo Niobeksi kutsutun laivan keulakuvan edessä ovat intohimon erilaisia ilmentymiä.
Ensimmäisen kirjan päättävä luku Usko toivo rakkaus on kerronnallisesti ja rakenteellisesti osan vaikuttavin. Edellinen luku päättyy sanoihin "Kyllä, Bruno, minä haluan yrittää sanella pellilleni [rummulleni] seuraavan hiljaisemman luvun, vaikka juuri tämä aihe huutaakin karjuvaa, nälkiintynyttä orkesteria." (S. 177.) Grass kertoo hiljaisemman lukunsa toistoon tukeutuen varioiden luvun käsittelemiä tapahtumia välillä laajentaen välillä supistaen. Keskeisiä henkilöitä ovat muusikko Meyn, kelloseppä Laubschad, juutalainen lelukauppias Markus sekä tietenkin Oskar. Varioiden kerrottujen tapahtumien rinnalla Grass kuvaa kansallissosialismin leviämistä häkellyttävillä rinnastuksilla lähtien liikkeelle luvun otsikon sanoista. Jos pohtii Peltirummun lukemista, kannattaa lukea tämä luku. Sen pohjalta pystyy ehkä päättelemään haluaako kirjan lukea.
Perunapää Marian studiosta
Agneksen, Bronskin ja Matzerathin suhde on kiemurainen ja kiinnostava - Agnes etenkin on mielenkiintoinen hahmo. Bronskin pettäminen? Jos se ei tapahtunut ekassa osassa (minä en sellaista huomannut), niin siitä en tiedä vielä mitään. En ole lukenut Grassin mietteitä Peltirummusta enkä tiedä kuinka "elämäkerrallisia" asioita hän käsittelee.
Aina kun kirjoittaa kirjoista, ongelmana näyttää olevan juuri tuo, että yhden mielestä sanoo liikaa eli spoilaa liikaa ja toisen mielestä liian vähän. Ilmeisesti sellaista hyvää tasoa ei ole olemassakaan, plus että kaiken lisäksi eri ihmiset kokevat tärkeiksi erilaisia asioita.
Kirjoista kirjoittaessa lukijoissa on niitä, jotka ovat kirjan lukeneet ja kirjan lukemattomia. Keskustelu on silloin erilaista. Yritän itse olla kirjoittamatta liikaa auki, esimerkiksi juuri Herbert Truczinskia käsittelevä luku on erittäin mielenkiintoinen, mutta sen sisältöä en halua paljastaa. Mutta kommentit myös paljastavat kirjallisuuden voiman - ihmiset vaikuttuvat eri asioista.