Muisti poimii kätköistään kuvan.
Istun tukholmalaisessa lähijunassa ystäväni kanssa. Olemme ränstyneitä, interrail lopuillaan, rinkka täynnä likapyykkiä ja Pariisista ostettuja postikortteja, päiväkirjan sivuilla lippuja ja harakanvarpaita vinoilla riveillä.
Vastapäätä istuu nuori mies.
Miehen silmät ovat sileät ja kirkkaat, muistissani pyöreät ja siniharmaat tai harmaat, aika on hämärtänyt kuvaa.
Hän kuuntelee puhettamme vakavana, kääntelee katsettaan vuorosanojen mukaan. Hän tuntuu seuraavan tarkkaan sävyjä ja äänenpainoja, mutta ilmekään ei värähdä hänen kasvoillaan, silmien kirkkaus ei muutu eikä pyöreys siristy. Ehkä jokin tuttu sana puheemme lomasta on takertunut hänen mieleensä, ehkä hän kuuntelee meitä siksi.
Mies on läsnä ja muualla, hän on hämmentävä.
Hän on käsittämättömän kaunis.
Hän ei ymmärrä sanaakaan, olen siitä aivan varma, en edes tiedä tietääkö hän mitä kieltä puhumme. Hän ei ymmärrä, mutta silti en kykene sanomaan ystävälleni katso miten upeat silmät, katso kuinka kaunis mies. Jotenkin luulen, että sen hän ymmärtäisi.
Jossain muistini liepeillä on myös vanha mies, ehkä hän istui nuoren miehen vieressä. Nyt mietin ovatko nuoren miehen silmät yhä kirkkaat, onko hän yhä kaunis, mikä on hänen oma kielensä.
Kaunissilmäinen mies jää junaan, me poistumme. En muista, että olisimme ystäväni kanssa puhuneet miehestä koskaan. Silti olemme varmasti molemmat huomanneet hänet. Tai ehkä puhuimme, en muista enää.
Muistan miehen silmät ja kasvot. Olen muistanut hänen silmänsä ja sen samaan aikaan liikkuvan ja liikkumattoman kirkkaan katseen kaikki nämä vuodet. Nyt olen jo valmis myöntämään, etten tunnistaisi häntä kadulla, näen hänet muistin monien kerrosten läpi.
Perunapää Marian studiosta
Tänään blogissani kerroin, mihin karpalokuvasi minulla liittyi.
Omalleni osui vähän toisinpäin, yöjunassa Roomasta Milanoon. Kanssamatkustaja Signorien kädet kävivät vähän levottomiksi yön tummetessa. Ensin vain tyydyimme torjuntaeleisiin. Mutta sitten kun sekä minä että kaverini huomasivat, että juttu koski kumpaakin, aloimme nauraa ja puhua suomeksi, "ai tekeeks toi sullekin tota samaa..". Sekä nauru että vieras kieli taisi olla miehille vähän liikaa, jotka eivät oikeastaan tarkoittaneet mitään pahaa. He muuttuivat samantien hyvin kohteliaiksi, ja aamulla tarjottiin jo purkkaa.
Mutta se oli 80-luvulla se, eipä varmaan vierassävyinen kieli hämnmennä enää ketään, onhan noita jo Suomessakin kuultavana.
Hannah, minusta on itsestänikin hauskaa seurata ihmisten keskusteluja, siis seurata, ei kuunnella. Kun ei tiedä mistä he keskustelevat, voi seurata ruumiinkieltä. Kerran ravintolassa seurasin kauempana istuvaa miestä ja naista, en tiedä puhuivatko he edes suomea, luultavasti eivät. Nainen flirttaili, mies oli viileämpi, heitä oli kiinnostavaa seurata, aivan kuin mykkäelokuvaa, mutta lopulta oma seuralaiseni totesi "on epäkohteliasta tuijottaa"...
Reilikaverit tönivät minua kun matkasi kohti Roomaa, että älä nyt "tuijota" vaikken tujoittanutkaan, mielestäni vaan katselin. Muistan myös monta hahmoa jotka yhä elävät mielessä, muistoina. Ajattelin kerran myös niin, että ehkä myös se minä elän heidän muistoissa, mielikuvissa. Heijastuksina.
Yksi tuttu sanoi kerran valitellessani paria kuvaa, joita en älynnyt interrailillä ottaa: "Älä sure, ne ovat kuvina päässäsi." Ja tottahan se on, eivät ehkä juuri niin tarkkoina kuin valokuva olisi ollut, mutta sitä voimallisempina kylläkin.
Olen nähnyt taas paljon unia, tosin on tuo valve-tosi-elämäkin ollut kohtalaisen vilkasta ja vaihtelevaa, että ilmankos !
Hirlii, valve-elämä vaikuttaa kyllä uniin, se on pakko myöntää. Tämäkin muistoni nousi esiin lukemani kirjan vuoksi.