Olen joskus kirjoittanut miten Miehen ammoin ahkerasti soittamat Joy Division ja New Order ovat aiheuttaneet yhä jatkuvan vastustusreaktion. Sen sijaan paljon muuta Miehen soittamaa musiikkia olen oppinut sietämään, kuuntelemaan, osasta jopa pitämään paljon. Esimerkiksi älykkörockbändi Talking Heads ja David Byrnen (musiikillinen) kaveri ja yhteistyökumppani Brian Eno ambienteineen alkoivat vakaasti toistuvan soittamisen myötä vähitellen miellyttää.

Road To Nowhere lienee Talking Headsin tunnetuimpia kappaleita, jota vauhditti myös huima musiikkivideo. Oheinen konserttiversio (alussa on Byrnen noin 37 sekunnin haastatteluosuus) on laulun lievästä epävireisyydestä huolimatta tunnelmaltaan mainio.
 

Brian Eno on mies, joka keksi ambientin. Vuonna 1975 Eno makasi sairaalassa hoidettavana auto-onnettomuuden jälkeen. Hän kuunteli vanhaa harppumusiikkia, mutta musiikki soi liian hiljaa eikä Eno kyennyt säätämään musiikin volyymia. Tämä sai hänet miettimään musiikkia ja musiikin merkitystä uudella tavalla. Eno on levyttänyt ambientin helmiä kuten Music for Airports (1978) ja Music for Films 1 & 2 (1978 & 1983). Eno rakentaa musiikillaan inspiroivia ja rauhoittavia ääniympäristöjä. Musiikki on osa tilaa, mikä lienee yksi ambientin pyrkimyksiä mikäli olen ymmärtänyt asian oikein.

Talking Headsin rinnalle valitsen Enon hienolta ei-ambient-levyltä Before and After Science (1977) herkän Julie With... .

Bonuksena David Byrne kertoo miten rakennus muuttuu musiikki-instrumentiksi ja soihan se rakennus.


Muita kiinnostavia klassikkoja täällä.