|
|||
 |
|
||
|
14.08.2009 - 19:01
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Ei lehmä ihan vähästä suutu, jos sitä vähän vanuttaakin, varsinkin jos on jo vanhempi lehmä, nuoret saattaa suuttua herkemmin ja silloin ne voi hutaista jalalla ja se tosiaan sattuu.
Jos on kovin murheellinen voi siinä itkunsakin itkeä, lehmän lämmin kylki antaa lohtua, se rauhoittaa. Joskus itkiessäni, lehmä kääntyi katsomaan hyvin huolestunein kostein silmin ja alkoi nuolla kylkeäni, aivan kuin sanoaksee, älähän nyt, kyllä se siitä...
Viimeisestä lypsykerrasta on vain niin kovin pitkä aika, taitaa olla nelisenkymmentä vuotta.
Ainakin äitini mukaan romantiikka on aiheesta kaukana. Omia kokemuksia ei ole, onneksi ehkä.
Kaipa se on paljon kiinni lehmästä, sen rauhallisuudesta. Siitäkin, kuinka paljon utareita pakottaa, onko tulehduksia etc. Nykyään kyllä väittävät lehmien pitävän lypsyroboteista, koska niiden imu on niin tasainen - ja myös koska niiden ansiosta lehmä voi itse päättää, milloin se haluaa tulla lypsetyksi.
Minulla nimittäin oli isänäiti, jolla oli lehmiä joita hän, semmoisella lapsen mielestä jännittävällä kutsulaululla iltaisin lauloi metsästä kotiin. Ja joka kerta ne tulivat. Utareet heiluen. Hän opetti minulle erään erittäin tärkeän asian: leivän teon. Lypsämistä kokeilin, hän näytti sen mutta olin aika lailla pieni, joten pelkäsin lehmiä. Ihailin kuitenkin isoäitini ja hänen lehmiensä suhdetta, siinä oli jotain hurjan hienoa.
"isoätini ja hänen lehmiensä välistä suhdetta".
Hirlii, olen aina pitänyt lehmistä, vaikka en astuisi mitenkään rohkeasti lehmälaitumelle. Kutsulaulua eivät minun sukulaiseni harrastaneet, olisi kyllä ollut lapsena kiva kuulla.
Se on varmaan juuri lehmän kylki ja lämpö, mitä kaupunkilainen aina välillä tarvitsisi, kun ei se oikein tiedä mitä kaipaa.
Mymskä, olen samaa mieltä. Me kaupunkilaisetkin tarvittaisiin välillä lehmän kylkeä, mutta mikä sen korvaisi?
Ne pitää itse kokea.
Kuten yleensäkin hajut, maut ja kosketukset.
Se on ihan oma maailmansa. Erittäin elämäntäyteinen.
Ihan kuten vasikan syntymäkin.
Tai se näky, kun lehmälauma kutsustasi sukeltaa esiin kesäaamun usvasta kohti navettaa suunnatakseen.
Voi voi teitä kaupunkilaisia, mistä kaikesta te olettekaan jääneet paitsi...
Lypsämisen teoriaa olen lukenut, ja hetken yrittänyt käytäntöä nuorella kutulla (itsekin olin lapsi) eikä siitä kyllä tullut mitään... Äitini harjoitteli naapurin lehmillä ennen kuin totutti ensimmäisen kuttunsa lypsämiseen ja sittemmin teki lypsämistä ihan työkseenkin.