Eilen kuvasin sadepisaroita maksaruohon kukinnoissa ja herukan lehdillä. Tänään pysähdyin pikkuniityn reunaan kuvaamaan takiaisia ja siankärsämöä, kotiin palattuani uudelleen maksaruohoa.

Valokuvaamisen lomassa olen miettinyt tämänhetkistä tapaani kurkistella maailmaa kameran kautta. Otan erittäin paljon makrokuvia, isommat kokonaisuudet ja maisemat ovat jääneet vähemmälle. Osin tämä johtuu uudesta kamerasta, jolla makrokuvaus on näennäisen helppoa. Minulla on nyt mahdollisuus katsoa lähempää ja tarkemmin. En oikein tiedä mistä se johtuu, ehkä minulla nykyisin on muutenkin tarve hahmottaa kokonaisuuksia osien kautta. Tai vain pysähtyä johonkin yksityiskohtaan. Olen myös pohdiskellut ovatko maisemien ja isojen asioiden kuvaajat kokonaisuuksien hahmottajia ja käsittelijöitä ja makrokuvaajat pikkutarkkoja näprääjiä? Kertooko tapamme kuvata ympäröivää maailmaa jotain suhteestamme siihen?

Kameran kanssa olen tehnyt lähempää tuttavuutta muutamien kasvien kanssa. En tiedä niistä juurikaan enempää kuin ennen, mutta makrokuvien avulla olen päässyt kurkistamaan niitä lähempää ja hämmästynyt monta kertaa.

Turkestanin maksaruoho ei ole kovin näyttävä kasvi, mutta olen jo kauan ihaillut sen vaatimatonta kauneutta. Kuitenkin vasta kuvattuani sitä läheltä olen huomannut sen kauneuden tarkemmin. Kasvin lehti on läpimitaltaan noin sentin, kukinto samoin, yksittäinen nuppu kukinnossa millin, hieman toista. Todella pieni siis. Kukat ovat näyttäytyneet minulle tasaisen vaaleanpunaisina, samoin nuput. Lähikuvista huomaan nuppujen olevan punavalkoisia. Tätäkään en olisi ilman makrokuvia tiennyt. Lähempi tarkastelu saa minut pitämään kasvista entistä enemmän ja vaatimattomuuskin alkaa näyttää näköharhalta. Kukat ovat vielä nupuillaan, ehkä lähipäivinä voin ottaa kuvan kukkivasta maksaruohosta.