Kauppareissulta ruokia kahteen talouteen, ruuanlaittoa ja siivoamista lähiomaisen luona, kaksi jaksoa Life on Marsia ja mukava yllätysvieras. Siinäpä muutamia tämänpäiväisiä syitä, miksi olen edennyt vasta sivulle 234. Sivulta 214 alkanut monien henkilöiden ehkä osittain samanaikaisten tekemisten kuvailu on ollut tavallaan kiinnostavinta (helpointa) Odysseusta tähän asti.
Tämänkaltainen romaani eroaa monessa suhteessa perinteisestä ja yksi eroavuus on siinä, että kirjassa ei ole vielä tullut vastaan henkilöä, johon voisi helposti kiintyä. Kerronnan hyppelehtivyys, samaan aikaan syvälle ajatuksiin menevä mutta kuitenkin etäisenä pysyvä kerronta ei salli samankaltaista kiintymyssuhdetta kirjan henkilöihin kuin toisenlaisessa kerronnassa. Leopold Bloom ja Stephen Dedalus ovat toki kiinnostavia hahmoja, heissä on kerronnan luomaa salaperäisyyttä, joka houkuttelee lukemaan enemmän. Heidän luonteitaan en pysty arvioimaan kuin hyvin pinnallisesti ja pieninä häivähdyksinä enkä usko, että häivähdyksistä kasvaa kokonaistulkintaa. Romaanin henkilöt lienevät minulle yhtä arvoituksellisia kirjan luettuani kuin he ovat nyt.
Oivalsin tämän kiintymys- tai miksi sitä sitten kutsuisikaan - asian eilen lukiessani ja mietin kuinka tärkeää tai tarpeellista kirjanhenkilöön kiintyminen on vai onko sillä merkitystä ollenkaan. En tarkoita pelkästään samastumista, vaan jonkinasteista välittämistä.
Kaiken sanaleikin ja ilmaisullisten ja kerronnallisten kokeiluiden keskellä Odysseuksessa on hienoja kuvauksia. Esimerkiksi seuraava lainaus, jossa Bloom miettii kylpemistään:
"Hän näki jo kalpean ruumiinsa kylvyssä pitkällään, alasti, lämpimän kohdusssa, tuoksuvalla sulavalla saippualla öljytty, pehmeästi valeltu. Hän näki kuinka vesi lirlirlorisi hänen vartalonsa ja raajojensa yli ja kannatti niitä, nosti niitä kevyesti ylöspäin, sitruunankeltaisia: hänen napansa, lihan umppu: ja näki kuinka hänen pensaansa mustat kiharaiset karvat virtailivat, virran tukka tuhansien lasten velton isän ympäri virtaileva, kaihoisa virtaileva kukka." (James Joyce: Odysseus. Tammi 1991: 84-85. Viides painos, ensimmäinen painos 1964. Suomennos Pentti Saarikoski.)
Englanniksi kohta kuuluu:
"He foresaw his pale body reclined in it at full, naked, in a womb of warmth, oiled by scented melting soap, softly laved. He saw his trunk and limbs riprippled over and sustained, buoyed lightly upward, lemonyellow: his navel, bud of flesh: and saw the dark tangled curls of his bush floating, floating hair of stream around the limb father of thousands, a languid floating flower." LInkki Google-kirjoihin, s. 89.
Perunapää Marian studiosta
Ja voiko yksikään teos kertoa henkilöistään kaiken? Kiintyykö sitä hekilöihin vai kerrontaan, kieleen, siihen mitä kirja saa hereille lukijassa, kuitenkin enemmän? Se, että perinteinen romaanin rakenne murretaan ei vielä tarkoita sitä etteikö kirja kertoisi jotain tai asettuisi lukijassa johonkin asentoon. Resonoisi.
Togarczevn romaani, jonka juuri luin, rikkoo myös perinteisen romaanin rakenteen, tekee sen omalla laillaan. Ja menee syvälle.
Olen miettinyt monta kertaa mitä "syvällisyys" on, sitä sananakin käytetään niin monissa yhteyksissä. Sehän voi olla kaikenlaisissa kerronan tavoissa. Ja onko se lopultakaan kirjallisessa muodossa, tyylissä tms.? Vai onko sekin lukijassa?
Voiko eri lukijat lukea, ottaa vastaan koskaan ihan samalla tavalla saman teoksen?
En usko että voi. Jokainen lukija lukee teoksia omien elämän- ja lukukokemustensa läpi, Minusta esimerkiksi tuo lainaamani kohta on kauniisti kirjoitettu sekä suomeksi että alkukielellä, mutta joku toinen ei näe pätkässä mitään erityistä.
Tuosta kiintymisjutusta. Luulisin, että joissakin romaaneissa (joissakin genreissä?) kiintyminen on jonkinlainen edellytys kirjan maailmaan heittäytymiselle. Toisia romaaneja (genrejä :)) lukee eri tavalla. Mutta useinhan voi romaanista todeta, että se ja se hahmo miellytti, huvitti, ällötti tjs. Odysseuksessa en ole vielä varma käykö niin vai jäävätkö kaikki hahmot kuitenkin kerronnan vuoksi etäisiksi, hyvin kirjallisiksi hahmoiksi, pelinappuloiksi romaanin lautapelissä.
Mutta kiintyminen, kiinnittyminen, kaksi eri asiaa. Voisiko olla, että kiintyminen on välttämättömämpää viihderomaaneissa, ja että esim. dekkareissa viihdejuuret pitävät tuon elementin mukana? Että se on jotenkin "tarinankerronnan" elementtejä. Toisaalta taas Tuhkimo ja Prinssi, pelkistetyssä tarinallisuudessa, päähenkilön luonne on yhdentekevä.
Kiinnittyminen taas voisi koskea päähenkilöitä, joista ei ehkä pidä, suoraviivaisesti, mutta joissa on särmää ja kiinnostavuutta. Kirjan luonteella on siis aika lailla merkitystä, luulisin.
Aivan varmasti kirjoja jää lukematta siksi, että päähenkilö(t) eivät voita sympatiaa puolelleen. Tai eivät tunnu itsestä eläviltä. Oikeilta ihmisiltä. Mutta jos kirjan tavoite on jokin muu kuin "todenkaltaisuudesta", niin silloin sen henkilöillä on erilaisia tehtäviä.
Viihdekirjallisuudessa päähenkilöön kiintyminen tai heistä kiinnostuminen on ainakin sarjamuodossa tärkeää, monissa dekkareissahan vaihtuvien tapausten ohessa seurataan pitkäjänteisesti päähenkilöiden elämää, eli hahmon on kannettava teoksesta toiseen.
Koskapa luin sellaisen klassikon, jonka päähenkilö ei ole aiemmin miellyttänyt minua ja nyt näen/koen/luen hänet toisin. Aiemmilla lukukerroilla tosin pidin kerronantavasta, se oli/on edelleen tavattoman hienoa. Itse kertomus sinänsä on yksinkertainen, mutta kirja on kuitenkin syvällisesti pohdiskeleva. Päähenkilön voi kokea myös vastenmielisenä ja silti lukea teoksen. Voi olla, että kuitenkin kiinnityin tai kiinnyin (kuinka vaan) tähän kirjaan aikoinani niin kovin, että halusin lukea sen uudestaan.
Jotenkin ajattelen asian niin, että kirja kuin kirja - se syntyy lukijassa, ja voi lukijana lukea saman kirjan eritavoin myös. Myöhemmin.
Kirjallisuus on ihmeellistä...;)
Kiintoisaa on kuitenkin lukea miten erilailla lukijat hahmottavat ja lukevat, samojakin kirjoja ja myös kirjoja joita ei ole itse lukenut.
Mutta kyllä, henkilöiden veto on yksi vaatimustekijä joita kirjalle voi asettaa. Juoni ja tapahtuminen myös. Ja niin edelleen, - kyse on siis jotenkin siitä, kumpi määrää mitä saa olla, tekijä vai lukija. Ja jos tekijä kysyy: mitä saa olla, eikö hän ole silloin hieman kuin kyläkauppias?
On kiinnoistavaa pohtia mikä missäkin kirjassa ja kirjallisuudenlajissa on sitä, mikä vetää lukemaan juuri sitä. henkilöt, juoni, kerronta, kieli? Luultavasti vaihtelee samalla lukijalla teoksesta toiseen.
Yritin lukioikäisenä lukea lahjaksi saatua Virginia Woolfia, en enää edes muista mikä hänen kirjoistaan, mutta en tuossa iässä sietänyt ollenkaan sitä tapaa kertoa. Muistan, että vain turhauduin.
Kysyit mikä vetää lukemaan jotakin kirjaa? Hmm Hmm Hmm...
No, syitä voi olla useita rinnakkainkin,aivan varmasti.Sellaisista kirjoista, jotka menevät jonnekin syvätasolle kuten musiikkikin, sellaisista syntyy se oma-kirjasto. Jotkut kirjat kun vain tuntuvat sellaisilta kuin ne olisi kirjoitettu juuri minulle. Sattumakin on tuonut sellaisia lukukokemuksia.
Eihän sitä kaikenlaisesta musiikistakaan pidä tai halua edes kuunnella, miksikä sitä lukisi sitten sellaista, joka ei jotenkin vaan aukea, vaikka kuinka yrittäisi tai tahkoaisi?
Määritän itse usein kirjan hyväksi puheessa tai kirjoituksessa, mutta itselleni on selvää, että puhun omasta lukukokemuksestani enkä puhu auktoriteettina.