Olen päässyt Odysseusta vasta sivulle 198. Stephen Dedalus keskustelee kirjastossa Hamletista, Shakespearesta ja Anne Hathawaysta. Kirjastonhoitaja on kveekari, mistä muistetaan muistuttaa joka välissä.

Odysseus on mainio kirja monessa mielessä. Arkinen näkökulma: se on innostanut minut pesemään keittiön lattiaa, vaihtamaan kompostiastian, viemään roskia ja järjestelemään pöytiä. Siis siivoamaan. Pään sisällä teksti itsessään pölyttelee romaani- ja kerrontakäsityksiäni. Koska romaani ei varsinaisesti tempaise minua jatkuvasti mukaansa, lukeminen on hidasta, tajunnanvirta on tajunnanvirtaa, fonttikoko pientä ja kirja täynnä viitteitä ihmisiin, joista en tiedä ovatko he vain romaanihenkilöitä vai viittaavatko he nimillään johonkin reaalimaailman henkilöön, niin kirjan voi jättää parin sivun lukemisen jälkeen odottamaan seuraavaa lukuhetkeä. En kuitenkaan aio lukea muita kirjoja välissä. Sarjakuvia ehkä, ainakin Hirliin suositteleman Timo Mäkelän Häjyt-kokoelman, pohjalaisanalyysit menevät siinä irlantilaisuuden rinnalla ja lomassa.

Suhtaudun Odysseukseen ristiriitaisesti. Se on kiinnostava, olen innoissani sen lukemisesta, mutta liki joka sivulla joudun pohtimaan tuhlaanko vain aikaani, onko minun mahdollista ymmärtää siitä yhtään mitään. Tämän hetken vastaukseni molempiin mietteisiin on ei. Saarikosken käännös sujuu, kieli on notkeaa, mutta mukaan putkahtaneet anakronismit ovat häiritseviä ja niiden myötä alkaa pohtia kuinka moniin "hätäratkaisuihin" (Saarikosken oma sanavalinta Suomentajan sanoissa) kääntäjä onkaan joutunut turvautumaan.

Suurimman turhautumisen keskellä kannattaa muistaa, että Joycella on myös sellainen romaani, jonka suomentamista on aiemmin pidetty mahdottomana tehtävänä. Netistä löytyy Miikka Mutasen käännösnäytteitä. Eli Finnegans Wake, josta pätkän oheisessa klipissä lukee mestari James Joyce itse.