"Minä rakastan sinua Harry // sinun puvuntakkisi tikkauksia, / kättä joka pujottautuu sulavasti hihasta, / läpi mustan silkkivuorin minä rakastan ---"

Näin alkaa Sanna Karlstömin uusimman runokokoelman Harry Harlow''n rakkauselämät (Otava 2009) ensimmäinen runo ja tätä kokoelmaa arvuuttelin kesälukemisteni alkulauseissa. En ole aiemmin lukenut Karlströmiä kuin runon sieltä täältä kahta aiemmin ilmestynyttä kokoelmaa Taivaan mittakaava (2004) ja Päivänvalossa (2007) selatessa.

Kokoelman nimihenkilö viittaa reesusapinoilla kokeita tehneeseen amerikkalaiseen psykologi Harry Harlowiin. Harlow tutki miten emosta erottaminen ja sosiaalinen eristäminen vaikuttivat apinoihin. Runotulkintakykyni eivät riitä kokoelman tarkkaan analyysiin, joten välitän vain oman lukukokemukseni pintaa.  

Ilmeisen moniäänisen kokoelman keskiössä on Harlow ja se mitä hän ajattelee rakkaudesta ja kiintymyksestä. Hän tarkkailee koeapinoitaan ja näiden suhdetta rakennettuihin äiteihin. Kokeiden julmuus tulee esiin, samoin tutkijan häilyvä ja ihmettelevä käsitys tunteista ylipäänsä.

Karlströmin kieli on minusta äärimmäisen hienoa ja lumoavaa, hän kirjoittaa runoa moni-ilmeisesti ja on koko ajan ilmaisussaan äärettömän tarkka runojen aukkoisuudesta huolimatta. Hän houkuttelee lukemaan, ei mässäile eläinkokeiden kamaluudella, mutta silti kokeiden julmuus ja epäeettisyys tulevat voimalla läpi.

Yhtenä keskeisenä teemana tuntuu olevan juuri rakkaus ja kyvyttömyys osoittaa tai ymmärtää rakkautta. Tutkimuksen kautta ei voi oppia ymmärtämään tunteen olemusta. Kokoelman tunnelma on minusta hyvin surullinen, hienojen teorioiden ja tutkimusten jölkeen nimihenkilö lopulta istuu työpöytänsä ääressä viskipullo pöydänjalan vieressä edustamassa suurta palkintopokaalia. Clara, ehkä Harryn vaimo, tarkkailee miestä sivusta, ehkä rakastaa, ehkä myös lähtee, ehkä palaa. Kokoelma houkuttelee lukemaan ja tulkitsemaan uudestaan.

Tarkempia erittelyjä voi lukea esimerkiksi Kiiltomadosta ja Helsingin Sanomista. Mutta ennen kaikkea runokokoelma kannatta lukea itse.