|
|||
 |
|
||
|
11.08.2006 - 10:21
Kirjallisuuskiertiksen pari kysymystä saivat pohtimaan tarkemmin suhdettani kirjoihin. Uudelleen lukemista esimerkiksi.
Olen aina hieman ihmetellyt, kun ihmiset sanovat lukevansa jonkun tietyn kirjan joka vuosi. Eivätkö he kyllästy? Miksi he lukevat sen uudestaan ja uudestaan? Mitä kirja heille antaa? Liittyykö se kesätunnelmaan, antaako elämänohjeita, ovatko henkilöt heidän kirjaystäviään? Miksi juuri tuo määrätty kirja? Jos olisin vastannut kysymykseen nopeasti, olisin väittänyt etten lue samoja kirjoja uudelleen. Mutta eihän se ole totta, kyllä minäkin luen monia kirjoja toistamiseen. Nuorena luin samoja kirjoja monen monta kertaa, vanhemmiten vähemmän. Mitään tiettyä esimerkiksi kesään kuuluvaa kirjaa minulla ei ole. Joitakin kirjoja luen työn vuoksi uudestaan, toisia määrätyn tunnelman. Jotkut kirjat luen uudestaan, koska haluan nähdä minkä vaikutuksen kirjat tekevät minuun vanhempana. Nuorena ahmittuja tyttökirjoja olen lukenut aikuisenakin, olen halunnut nähdä ne aikuisen näkökulmasta. Toisinaan häivä vanhasta tunnelmasta tarttuu ja olen ymmärtänyt miksi olen nuorena pitänyt niistä niin paljon. Joskus aikuisen näkökulma on pyyhkinyt aiemman lukutavan pois ja tuonut tilalle uudenlaisia ajatuksia. Näin on käynyt esimerkiksi Lucy M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan kanssa. Aikuisena olen löytänyt siitä uudenlaisia painotuksia. Kirjat ovat mielestäni aika feministisiä, naisen oman työn arvoa korostetaan, taiteen tekemiseen suhtaudutaan vakavasti eivätkä henkilöhahmot suinkaan ole yksiulotteisia. Periaatteessa minulla ei ole mitään kirjojen uudelleen lukemista vastaan. Tänä kesänä olen lukenut urakalla Hilja Valtosta. Simenonin dekkareita on vuosien varrella tullut ahmittua useaan kertaan. Viihdekirjallisuuteen – miten sen sitten määritteleekin – on jostain syystä helppoa tarttua uudestaan. Voin nauttia tarinasta, juonen kulusta, miljöökuvauksesta ja tunnelmasta. Tosin näidenkään kirjojen seurassa ei lukemistapa pysy muuttumattomana. Valtosen romaaneista kirjoitin jo aiemmin, Simenonin dekkareista löytyy pariisilaistunnelmien lisäksi myös ilmestymisajankohdan yhteiskunnan ja arkihistorian kuvauksia pieninä välähdyksinä (esim. Maigret ja matkalaukku, alkuteos Le pendu de Saint-Pholien 1931), joita en nuorempana lukijana niin helposti havainnut. Ristiriitaiseksi suhtautumiseni muuttuu, kun mietin lukisinko uudelleen jonkin romaanin*, joka aikuisiällä on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Syykin epäröintiin on selvä. Haluan säilyttää voimakkaan lukukokemuksen muiston, en halua pyyhkäistä sitä olemattomiin. En halua pettyä kirjaan, jota olen hellinyt mielessäni vaikuttavana elämyksenä. Tiedän, että luen nuorena aikuisena ahmaisemiani kirjoja keski-ikäisenä eri tavalla. Jo muutamienkin vuosien välimatka saattaa muuttaa näkökulmaa. Mutta voinko lukea uudestaan André Brinkin Tuokion tuulessa, Juhani Ahon Juhan tai muutaman vuoden takaisen Jayne Anne Phillipsin Äidin ajan? Haluanko haastaa kirjojen minussa aiemmin herättämät ajatukset? Voisinko käydä keskustelua nuoremman minäni kanssa lukemalla minulle aiemmin merkityksellisiksi tulleita kirjoja? Vai haluanko säilyttää lukumuiston koskemattomana? Ehkä riski pitäisi ottaa, näkökulman tarkistaminen on joskus paikallaan. Esimerkkinä voisin käyttää Joel Lehtosen romaania Kerran kesällä. Kun luin sen ensimmäisen kerran, olin lumoutunut. Pidin sitä parhaana suomalaisena romaanina, ihastuttavana kesäkirjana, jossa suomalainen kesä hehkuu ja huokuu lukijaa päin joka sivulla. Useita vuosia myöhemmin luin kirjan uudestaan tavoittaakseni saman tunnelman. Miten kävi? Kesätunnelman sijasta löysinkin Lehtosen piikikkään ja illuusiottoman ihmiskuvauksen, joka ei jätä tilaa kesän hehkulle ja onnen autuudelle. Olin hieman järkyttynyt huomioistani, vaikka oivalsinkin lukutapani muuttuneen tarkemmaksi, kehittyneeni lukijana, aikuistuneeni. Pidän teosta edelleen yhtenä suomalaisen romaanitaiteen huipuista, vaikka suhdettani siihen rasittaa - rikastaa? - kaksi erilaista lukukokemusta. Saadakseni ehyemmän näkemyksen romaanista minun pitäisi ehkä lukea se jälleen. Kerran kesällä on minulle opettava ja varoittava esimerkki. Lukemalla vaikuttavat romaanit uudelleen, voin menettää hellimäni lukumuiston, mutta tilalle voin saada todellisemman (?!?) näkemyksen teoksesta. Voin siis valita elämyksellisemmän ja analyyttisemmän näkemyksen välillä. *Olin kirjoittaa tähän "vakavasti otettavan romaanin", mutta se tuntui liian kummalliselta lausahdukselta.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Vastasin kiertikseen Äijän blogissa ja laitoin siihen kyseiseen kohtaan, että lapsena, nuorena kirjoja tuli luettua uudelleen, vielä joskus nuorena aikuisenakin saatoi palata Annan maailmaan, mutta silloin oli yleensä sairas, siis fyysisesti ihan oikeasti sairas, eikä halunnut ja jaksanut lukea mitään uutta, vaan palata tuttuun ja turvalliseen.
Ehkä se syy on siinä, niin kuin sinullakin, ei halua romuttaa ensimmäisiä tuntemuksiaan kirjasta. Samoin kuin en mielelläni katso kirjojen filmatisointeja, muutamin poikkeuksin(joissa yleensä olen ensin nähnyt leffan, sitten vasta lukenut kirjan -niin päin se voi toimia).
Olisi tietenkin mielenkiintoista katsoa, syntyykö jostain kerran luetusta kirjasta uusi tulkinta, kuten sinulla kävi Lehtosen kanssa. Toisaalta, kirjoja on lukemattomia, joten miksi?
Muistan, kun nuorena kinasin kanssasi siitä, että analyysi pilaa lukukokemuksen. Väitin, että (ana)lyytiminen voi myös rikastaa sitä. Sinä puolustit puhdasta lukuELÄMYSTÄ.
Kai nuoruus puolustaa sitä, missä se on hyvä: eläytymisessä. Ja vanhempi huomaa eläytymiskykynsä laimentuneen ja turvaa kokemukseen... Ei kokemuksiaan voi pyyhkiä pois, eikä pitäisikään. Sehän täsä ikääntymisessä parasta on, sittenkin!
Minä luen runoja jatkuvasti uudelleen, mutta vain harvoja romaaneja. Tietokirjoissa huomaan usein, että myöhemmin tajuan sellaista, mitä en ekalla lukukerralla hoksannut. Täydennän siis lukukokemuksiani.
Tuulisuoja, iän ja kokemuksen karttuessa analyyttinen ote tulee aina vain vahvemmaksi. Usein se on hyvä vain, mutta eläytyminenkin on välillä mukavaa :) Puhdas eläytyminen, olenkohan jo liian kyyninen?
Nykyisin eläytyminen onnistuu runojen parissa, runot pakenevat tulkintaa. Omissa runoanalyyseissani tiedän koputtelevani vain portteja tai katsovani tekstiä yhdestä ikkunasta. Toinen lukija katsoo toisesta ikkunasta ja näkee eri huoneen tai maiseman. Runon jokainen lukee omalla tavallaan. Niin myös romaanin, mutta romaani taipuu analyyseille helpommin tai ainakin joskus.
Ehkä minun pitäisikin tarttua vanhoihin suosikkeihin rohkeasti ja katsoa mitä niistä nyt saisin irti. Lupaan pohtia asiaa.
Vastaavasti on olemassa elokuvia, joita voin katsoa kymmenenkin kertaa kyllästymättä.
Ja mitä kirjafilmatisointeihin tulee, nekin voivat olla joskus hyvin elämyksellisiä. Hyvin tehty elokuva tarjoaa kirjasta uudenlaisen tulkinnan, joka ei välttämättä yhtään himmennä alkuperäisen tekstin arvoa.
Yritän olla vähemmän kyyninen ja eläytyä täysillä ; siksi yhä useammat kirjat jäävät kesken. Ennen oli kunniakysymys saada kirja luettua loppuun - nyt en epäröi jättää kesken jos ei miellytä.
Tämän kiertiksen myötä Runotytöt alkavat syyhyttämään sormia ; ehkä ensi kerran Suomessa vieraillessani...
Pessi ja Illusia on sellainen kirja, joka minun on pakko omistaa. Toinen kirja, jota luen hyvin usein, on Eeva Kilven Häätanhu. Sitä olen jopa alleviivannut!
Ehkä uudelleenlukeminen johtuu lukutavastani. Ahmin kirjan nopeasti läpi. Jos se on hyvä, alan alusta ja luen ajatellen. Jos se on tosi hyvä, hankin sen itselleni ja palaan siihen aina silloin tällöin.
Uudet lukukerrat tuovat uusia tasoja, ja vuodet muuttavat näkökulmaa.
Silti ehdin lukea uutta.
Analyytiminen tosin alkaa yleensä vasta eläytymisen jälkeen. Ensi heittäydyn taide-elämykseen ja sitten, joitakin hetkiä myöhemmin iskee tarve pohtia, ruotia, tutkia sitä, mitä tuli koettua. Ja miksi oli näin, oliko tämä viittaus sinne vai tänne, onko tuo symboli tälle jne... Koneisto käy, en voi sitä pysäyttää -enkä haluakaan! Vielä on jokin kivi kääntämättä... ;o)
Olen nähnyt monia erinomaisia kirjafilmatisointeja, jotka ovat loistavia elokuvia, vaikka usein elokuvissa jää jotain romaanien monitasoisuudesta tavoittamatta. Mutta kirjallisuus ja elokuvat ovat aivan erilaisia taidemuotoja, joten niitä ei minusta kauheasti voi verrata. Minäkin voin katsella samaa elokuvaa useita kertoja kyllästymättä. Joskus katson tiheästi, joskus pidän väliä pitkäänkin.
Maurelita, ehdottomasti runotytöt lukulistalle, jos et ole lukenut niitä aikuisena. Montgomery-tutkimuksiakin on pilvin pimein, vaikken ole esimerkiksi innostunut lukemaan hänen päiväkirjojaan. Olen opetellut jättämään kirjoja kesken, mutta huonoa omaatuntoa asiasta kyllä kannan, vaikkei pitäisikään.
Obeesia, pitääkin ottaa Häätanhu lukulistalle, siihen en ole tutustunut, vaikka Kilpi onkin minusta mitä kiinnostavin kirjailija. Itse asiassa hänen sota-ajan muistelmansa olen aikonut lukea uudemman kerran, samoin Naisen päiväkirjan.
Tuulisuoja, olen huomannut analyyttisen lukutavan usein auttavan kirjan lukemisessa. Joskus tekstiin en pysty eläytymään lainkaan, mutta kun otan analysoinnin avuksi niin lukeminen sujuu paremmin.
Silja, joskus tulee mieleen ajantuhlaus, kun valinta on osunut epäkiinnostavaan kirjaan. Jotkut olen lukenut vääntelehtien ja puhisten läpi ja miettinyt olenko ihan hoopo. Kaikki kirjat eivät kuitenkaan innosta kaikkia.
Toisaalta, niiden hyvien elämysten vaaliminen on varmaan ihan yhtä oikeutettua.
Jokainen taaplaa tyylillään.
Kirjojen uudelleen lukemiseen on monta syytä, mutta ehkä tärkeimpänä se, etä haluan palata johonkin tiettyyn tunnelmaan tai yksinkertaisesti kerrata jonkun hyvän jutun. On totta ettei toinen (tai kolmas, neljäs...) lukukerta ehkä tuo samaa kokemusta kuin ensimmäinen, mutta silloin kirjasta yleensä saa irti jotain muuta. On itse asiassa paljon kirjoja, joita uudelleen lukiessani olen löytänyt kirjasta jotain aivan uutta, olipa kyse sitten tunnelmasta, alateemoista ja vireestä (äijäkin tästä jo kirjoitti). Voi toki käydä niinkin, ettei jostain mielessään hellimästään kirjasta sitten enää samalla tavalla pidäkään, mutta se ei ole minusta mikään katastrofi, olen valmis tarvittaessa luopumaankin. Kirjat eivät ole minulle kertakäyttötavaraa, miksi sitten niiden herättämien ajatusten tai fiilisten pitäisi olla kerralla lukkoon lyötyjä.
En tiedä selitinkö näkökulmani riittävän selkeästi, mutta minulla lähtökohtana on siis se, että en pyrikään uudelleen lukemisella (välttämättä) mihinkään toistoon vaan haluan palata uudelleen teksteihin joilla on ollut minulle merkitystä, olipa merkitys sitten viihteellistä tai korkealentoisempaa, ja uskon voivani saada niistä vielä jotain uuttakin irti. Toki usein käy niinkin, että lukukokemus tuntuu aika samalta; näin useimmiten silloin, kun valitsen tieten tahtoen jonkin suoraviivaisen tai suhteellisen juonipainotteisen jutun esimerkiksi kipeänä ollessani, jolloin saatan haluta välttää tiettyjä tunnetiloja, ahdistavia asioita tai liikaa ajattelua vaativaa tekstiä. Silloin palaan parin muun kommentoijan tavoin helposti myös tyttökirjojen huolettomaan maailmaan (lapsena luetun kanssa käy useimmiten niin, että pelkkä niiden fiiisten tavoittaminen jota koin tyttönä kirjaa lukiessani riittää tietyn mielentilan saavuttamiseen, vaikka aikuisena lukisinkin kirjaa vähän toisin.)
Ymmärrän tosi hyvin esim. Maurelitan esittämän pointin siitä, että maailmassa on muutenkin niin kauheasti luettavaa. Totta. Nuorempana minua joskus jopa ahdisti tietoisuus siitä, kuinka mahdotonta minun on ikinä ehtiä lukea lähellekään sitä osuutta kaikesta maailmassa kirjoitetusta hienosta kuin toivoisin. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään sen tosiasian, että kaikkea kiinnostavaa ei kuitenkaan ehdi lukea. Uusien kirjojen houkutus on tietenkin usein se voimakkain, mutta se ei muuta haluani ammentaa myös jo luetusta aina uudeelleen. Tätä tietenkin helpottaa se, että olen himolukija ja ehdin uudelleen lukemiseni ohella lukea samalla paljon, paljon uuttakin. Molempi parempi, minulle ;)
Tosi kiinnostava kirjoitus ja aihe, Tui!!
Olen samaa mieltä siitä, että uudelleen luvulla saa kirjasta paljon enemmän irti, mutta joidenkin kirjojen kohdalla olen ollut haluton rikkomaan lumousta. Olen hyväksynyt jo kauan sitten, etten ehdi lukemaan kaikkea kiinnostavaa, mutta joskus se silti hieman harmittaa. Siksi minusta onkin kiinnostavaa lukea muiden kirjajuttuja, koska niiden avulla löytää uusia kirjoja ja voi pohtia muun kuin takakansitekstin avulla kannattaisiko johonkin kirjaan tarttua.
Blogit ovat tosi kiva tapa vaihtaa kirjavinkkejä!