Luultavasti tämä on Josephine Teyn syytä. Ainakin vaikutusta. Ehkä hän vetosi minussa piilevään arkistojen ja historiallisten dokumenttien säilyttämisen kannattajaan. Tai ehkä hän vain oli hyvä kirjailija, joka osasi lumota minut tarinallaan. Niin tai näin, hänen syytään, ansiotaan tai vaikutustaan se on.
Pidän näet usein dekkareista, joissa on kaksi aikatasoa. Siis sellaisista, joissa teoksen nykyhetkestä käsin yritetään ratkaista kaukaiseen (vähintään vuosikymmenten takaiseen) aikaan sijoittuvaa rikosta.
Josephine Teyn Ajan tyttäressä (Sapo 18, 1956; The Daughter of Time, 1951) rikostutkija Alan Grant on sidottu sairaalasänkyyn loukkaantumisensa jälkeen. Hän on kiinnostunut kasvoista. Ystävä tuo hänelle viihdykkeesi historiallisia muotokuvia ja niiden joukosta Grant löytää vuosina 1483-1485 hallinneen Rikhard III:n kuvan. Grant kiinnostuu kuvasta ja alkaa sairaalasängystään käsin tutkia olisiko Rikhard todellakon voinut murhauttaa pienet veljenpoikansa. Apunaan hänellä ovat ystävien kantamat lisämuotokuvat, kirjalliset dokumentit ja kirjat (muistaakseni). En muista mihin lopputulokseen Grant päätyi, mutta taidanpa kesällä lukea kirjan pitkästä aikaa uudestaan.
Ajan tytär oli siis lajissaan ensimmäinen lukemani tämänkaltaisen dekkarigenren edustaja ja sen jälkeen olen lukenut niitä jonkun verran. Suosikkejani ovat Colin Dexterin Neidonmurha (Otava 1991; The Wench is dead, 1989), jossa myös poliisi, komisario Morse, ratkoo sadan vuoden takaista rikosta sairaalavuoteesta käsin) sekä Stephen Boothin Jääkylmät jäljet (Blue Moon 2004; Blood on the Tongue, 2002) ja Peter Robinsonin Kuiva kuuma kesä (Blue Moon 2002; In a Dry Season, 1999), joissa toisen maailmansodan aikainen rikos tulee tutkintaan nykypäivänä.
Tey ja Dexter tukeutuvat akateemisesti dokumentteihin ja päähenkilön arvoituksia ratkovaan älyyn, Boothin ja Robinsonin teoksissa vanhat rikokset tulevat esiin ja mahdollisesti kytkeytyvät uuteen rikokseen tai muulla tavoin liittyvät nykyhetkeen.
Parhaillaan luen islantilaisen Arnaldur Indriðasonin teosta Mies järvessä (Blue Moon 2007; Kleifarvatn, 2004), jossa kulkevat rinnan nykyhetki ja kylmän sodan aika, muun muassa 1950-luvun DDR. Kiinnostava rakenne ja tarina.
Kahden aikatason romaanit ovat muutenkin mielenkiintoisia, eivät vain dekkareissa. Vinkkejä hyvistä tämäntyyppisistä kirjoista vastaanotetaan kommenteissa!
Perunapää Marian studiosta
Tuo Morse on tullut äskettäin televisiosta, koska sen olin jossain vaiheessa tallettanut. Katsoin sen juuri. Sekin oli mielenkiintoinen.
Kiitos muistakin vihjeistä. Muita en nyt osaa tarjota. Eikös Christielläkin ole ainakin yksi, jossa aikuinen lapsi oli oppinut, että hänen vanhempansa oli(vat??) murhaajia. Nimeä en muista.
Minä muistan tuon Teyn, tehnyt näköjään aikaan vaikutuksen.
Oletko lukenut Barbrva Vinen kirjoja? Vine on Ruth Rendell ja Vinenä hän on kirjoittanut lukuisia psykologisia trillereitä, joissa mennyt palaa nykyisyyteen. Murhia ei välttämättä ole tapahtunut, mutta muita salaisuuksia ja sellaisia.
En tiedä, onko Vineä suomennettu, luulisin.
Kamalasti taas kirjoitusvirheitä.
Kirjailija on siis Barbara Vine.
Christiellä on ainakin sellainen, jossa Australiasta kotimaahan palaavan miehen vaimo alkaa muistaa remontoitavan talon tapetteja ja tapahtumia, vaikka hänen ei pitäisi olla koskaan ollut edes maassa. Se on Marple-dekkari, josta on myös filmatisointi. Nimi - uh?
Ja Vine - hänen teoksensa on käännetty kaikki Rendellin nimissä, valitettavasti.
Muista kahden aikatason kirjoista tulee mieleen ainakin Bernhard Schlinkin Lukija, vaikka aikajänne on vain n. 20-vuotta. Ja tietenkin Atwoodin Kissansilmä, jossa jo nimikin viittaa perävaloon. Ja juu! Sitten tietysti A. S. Byatt ja Riivaus - senhän tunsit elokuvana.
Vanha suosikkini, jota luen uusintoinakin, ja jolla on kertomuksissaan useita aikatasoja, historiaa ja joissain teoksissa kirjoittaja käsittelee uskontojakin.
Löysin melkolailla kattavan paketin hänestä ja tuotannostaan Tornio-Haparandan kirjastopalvelujen sivuilta:
http://www.tornio.fi/KingLaurieR#
Kiitos Byatt-vinkistä, Hannah! Mullahan on se jopa hyllyssä omana kappaleena ja kesällä paljon lomaa, jospa sen saisi nyt luettua.
Nokikolarin poika ja Hepokatti ovat ainakin suomennettu Vineltä, google kertoi, mutta hassua kyllä, jos ne on Rendell-nimellä.
Jäin miettimään, hetkeksi, että mitä merkitystä Nimellä on? Siis tässä kohtaa, kun kaikki tietävät, että Vine on Rendell.
Ehkä Rendell-nimellä saa Suomessa helpommin kirjoja myytyä? Kiinnostavaa olisi myös tietää miksi kirjailija on itse halunnut alunperin julkaista kirjat toisella nimellä. Ehkä se vapauttaa hänet kirjoittamaan toisin?
Käsittääkseni Rendell jakaa itse kirjansa Vinen ja Rendellin kirjoihin tietyn aihe/laatuperustelun pohjalta. En muista juttua täsmällisesti, mutta jomman kumman murhatapaukset olivat hieman raaempia. Tuota ei taidettu sanoa lehdessä aivan noin täsmällisesti, mutta sillä tavoin asian ymmärsin. Niinpä asialla siis on vähintään saman verran väliä, kuin jos kirjailija kirjoittaisi kahta erityylistä sarjaa.
Kääntäminen suomeksi Rendellinä johtuu ilman muuta kaupallisista syistä.
Kustantajan kannalta tuo myynti on aina tärkeätä, ja Rendellin nimellä myynti on varmasti tuottoisampaa, Suomessa ainakin, ja luultavasti siihen on täytynyt saada kirjailijan lupa tai suostumus.
Lukijan kannalta sillä ei sinänsä ole väliä, ellei tekijyys/tekijä sinänsä, itsessään ole tärkeä motiivi lukemiselle. Rendellin kirjoista olen jokatapauksessa pitänyt ja nuo Vine-nimellä kirjoitetut on lukematta, joten niitä laitan kyllä kesälukulistaani ;)
Jep, Nokikolarin pojassa on kuuluisa mieskirjailija.
Vaikea sanoa, miksi Rendell kirjoittaa Vine-nimellä. Pidän Rendellin kirjoista, mutta vielä enemmän Vinen kirjoista...! Vine ei välttämättä murhaa, ehkä se on ero. Ainakin minulle.
Nonossa ei pitkään aikaan ole ollut teemaa ja dekkari ihan teemanakin olisi ihan kiinnostava, voisi esitellä kirjan tai sitten vain yleisemminkin kertoa mitä dekkarista ajattelee tai mitä se on merkinnyt/merkitsee.
Tämä oli varmaankin Neiti Marplen viimeinen juttu. En mene kuitenkaan vannomaan. Ajan tytär oli kova juttu silloin kun sen luin, muut Teyn kirjat eivät ole yhtä hyviä.