Tuumailua

Kojelauta | Seuraa blogia | Lisää blogeja | Luo blogi! |

Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista

Tuumailua

Tänään tätä

15.04.2009 - 23:18

Olen katsellut monia luokkakuvia viime aikoina. Yrittänyt tunnistaa ja nimetä ihmisiä joita en ole nähnyt pitkään aikaan ja joitakuita tuolloinkin ehkä vain vuoden verran. Vanha luokkatoveri totesi kuinka nuorilta näytämmekään, kuinka odottavilta ja itsevarmoilta.

Muistan, että noin viisitoistavuotiaana jonkun vanhan tyttökirjan innoittamana (Emilian?) mietin kirjoittavani itselleni kirjeen vuoden, viiden tai kymmenen vuoden päähän. Luovuin ajatuksesta, koska tulin siihen tulokseen, että muistan muutenkin eikä siksi kannata kirjettä kirjoittaa. Kuinka olenkaan katunut asiaa, enhän minä edes 25-vuotiaana muistanut millaista oli olla15-vuotias saati nyt. Kun katselen lukioaikaisia luokkakuviani, en todellakaan muista mitä silloin ajattelin. Taisin olla hiljaisempikin, en juuri hymyillyt valokuvissa enkä uskonut koskaan kirjoittavani ainuttakaan runoa. Sitä en tosin uskonut edes jokunen vuosi sitten, mutta vuosien varrella olen kyllä jonkun verran alkanut hymyillä valokuvissa. Enkä 15-vuotiaana taatusti tiennyt mitä aion työkseni tehdä.

On jotenkin hämmentävää katsella omia kuviaan. Katselen luokkatovereitani kiinnostuneena, mietin mitä heille kuuluu ja minkälaisia he ovat nyt. Mutta itseäni katselen toisin, erilaisten lasien läpi. Mietin kuinka paljon meissä on samaa ja kuinka paljon muutoksia on tapahtunut.

Kategoria: Mitä mietin tänään 11 kommenttia Kommentoi

Utua kirjoitti 16.04.2009 - 04:56

AAH, kaikki olemme muuttuneet! Jokin voimakas ominaispiirre lienee jäljellä kymmenienkin vuosien takaa, mutta vain fysikaalisestikin ajatellen kaikki solukkomme on uusiutunut , HIHHIHHIH ! Maha, iho, aivot ja kaikki! On hyvä, että on vanhoja valokuvia, muuten emme tietäisi, kuka olemme ???

SusuPetal kirjoitti 16.04.2009 - 07:17

Minä kirjoitin sellaisia kirjeitä itselleni ja avasin ne yleensä kuukauden kuluttua, jolloin ei mitään suurta muutosta ollut tapahtunut. Valitettavasti ne kirjeet eivät ole enää tallella, nyt ehkä voisi nähdä jotain muutosta.
Tai sitten ei. En todellakaan tiedä. Joskus tuntuu, että sama 15-vuotias kipukohtineen elää edelleen sisälläni.

Sooloilija kirjoitti 16.04.2009 - 08:38

Tämä asia on nyt läheisesti ollut mielessäni kun olen löytänyt 24 vuoden paussin jälkeen lapsuudenystäväni. Hän asuu ulkomailla ja meilailemme ahkerasti. Kuvia lapsuudesta lähettelemme. Hän muistaa kaikkien ihmisten nimet. Minä muistan huonommin..

Me olemme ihan samanlaisia kuin silloin lapsenakin. Jopa ulkonäköä myöten. Tai näin ME sen näemme.

Tuima kirjoitti 16.04.2009 - 09:36

Utua, näinhän se menee. Vanhat valokuvat ovat aarteita :)

SusuPetal, harmi tosiaan, ettei niitä kirjeitä enää ole. Eeva Kilpikin taisi sanoa jossain haastattelussa, että saman nuoren tytön silmät ryppyjen välistä maailmaa katselee. Uskon kyllä, että paljon samaa on jäljellä. Mutta kun katselee vanhoja kuviaan, tekisi mieli melkein silittää hiuksia ja sanoa jotain lohduttavaa.

Sooloilija, joku vuosi sitten meillä oli luokkakokous ja silloin oli hauskaa tavata ihmisiä monien vuosien takaa. Muutoksia, mutta myös paljon samaa taisimme nähdä toisissamme.

sirokko kirjoitti 16.04.2009 - 14:52

Ehkä ne muutokset eivät olekaan toisille ja toisista niin näkyviä, vain itse voi tietää mitä on sisimmässään ollut ja miten paljon muuttunut. Minä tunnen vanhoista kuvistani juuri noin kuin hienosti ylemmässä kommentissa sanoit: '..tekisi mieli silittää hiuksia ja sanoa jotain lohduttavaa.'
Kirjoitin nuorena päiväkirjaa, jonka myöhemmin revin ja poltin. Jos olisin kirjoittanut itselleni kirjeen, se olisi pitänyt sulkea kassakaappiin ja sallia avattavaksi vasta viidenkymmenen vuoden päähän, jolloin jo olisi ymmärtänyt siitä muutakin kuin sen naurettavuuden.

Tuima kirjoitti 16.04.2009 - 22:14

Joskus vanhoja päiväkirjamerkintöjä lukiessa on nolo olo - ja sitten alkaa miettiä miten kaikki kuuluisuudet ovat osanneet teininä kirjoittaa päiväkirjoihinsa syvällisiä :)

Hirlii kirjoitti 17.04.2009 - 22:48

Jokin ihmisessä säilyy ja jokin muuttuu, koko ajan ja kaiken aikaa. Kuinka kukaan voisikaan olla ihan sama? Kun olin (tai siis menin) oppikouluni 40-vuotisjuhlissa ja tapasin ihmisiä, joita en ole nähnyt vuosikymmeniin, tapahtui jotakin tärkeätä. Jo sekin oli tärkeätä, että tapasi ja sai yhteyden sellaisiin asioihin/ihmisiin joilla on ollut oikeasti ollut merkitystä. Monin tavoin.

Minulla myös on kirjeitä ja kortteja ja ties sun mitä laatikoissani. Joitakin sellaisiakin, joita en kykene edes juuri nyt lukemaan, mutta tiedän että jonakin päivänä kyllä.

Hirlii kirjoitti 17.04.2009 - 22:51

Aa, piti vielä sanoa se: älkää missään nimessä tuhotko vanhoja päiväkirjojanne häpeäntunteen vallassa vaan laittakaa ne sivummalle. Olen tänä päivänä ihan älyttömän iloinen, että minulla on tallessa päiväkirja-/muistikirjojani kaksitoistavuotiaasta asti.

Tuima kirjoitti 17.04.2009 - 23:19

Samankaltaisia kokemuksia luokkakokouksista ja koulun vuosijuhlista. Päiväkirjoja ym. ei tosiaankaan kannata hävittää, ei. Yhden ystäväni kanssa olemme joskus miettineet pitäisikö meidän vaihtaa joitakin nuoruuden kirjeitämme ainakin hetkeksi, että pääsimme lukemaan myös omia sepustuksiamme viileiltä teinivuosivuosilta :)

jl kirjoitti 19.04.2009 - 18:43

Minua taisi innoittaa sama kirja. Muistan, että 15-vuotiaana kirjoitin itselleni kirjeen kymmenen vuoden päähän, muistan, että oli vaikea malttaa antaa sen olla niin pitkään ja muistan, että sitten se unohtui. Ehkä avasin sen hiukan myöhässä. Luulen, että hävitin sen. Nyt kun kirjoittamisesta on jo yli 20 vuotta, hiukan harmittaa, jos se ei enää ole tallessa. Toisaalta... onhan jossain se pahvilaatikko, jonka sisällä on murrosikäisen päiväkirjoja ja kirjeitä, ehkä omakirjekin on siellä tallessa.

Tuima kirjoitti 19.04.2009 - 19:29

jl, toivottavasti on! Ja pidä siitä pahvilaatikon sisällöstä tarkka huoli :)