Jäin blogitauolle ja tein kapinan.

Moni kysyi kommenteissa mitä vastaan olin kapinoimassa. Mitä vastaan voi kapinoida? Olosuhteita, kohtaloa, muita ihmisiä. Näitäkin vastaan olen kapinoinut, mutta eniten kuitenkin itseäni. Siitähän kapinoissa joskus on kyse. Ei kaikesta voi syyttää olosuhteita ja muita ihmisiä, ei edes kohtaloa. On asioita, joita en voi muuttaa, niiden kanssa on vain elettävä ja opeteltava hyväksymään ne. On asioita, joihin voin vaikuttaa. Niitä voin muuttaa, joitakin nopeasti ja äänekkäästi, toisia hitaammin ja vaimeammin.

Arkikapinointi voi olla äkkinäistä tai hiljaista, hitaammin muutokseen tähtäävää. Olen kapinoinut arjen keskellä äkäisesti ja tiukasti. Olen ollut yksinäinen kapinakenraali. Olen komentanut, vaatinut, perustellut ja neuvotellut. Olen kapinoinut myös hiljaa, salaisemmin. Keski-iän kriisi heiluttaa peiliä edessäni ja pakottaa katsomaan takaisin heijastuvaa  kuvaa suoraan ja väistelemättä. En pidä kaikesta näkemästäni, mutta en voi syyttää peiliä vinoksi. Ja sehän niin katkeraa onkin. Jotain hyvääkin kuvasta löytyy, mutta en näe sitä vielä selvästi, se piilottelee reunoilla. Toivoisin sen astuvan rohkeasti etualalle. Ehkä hiljainen kapinani auttaa piilossa olevaa esille, tuo harmaan rinnalle muita värejä. Kovin iloista kapinaa tämä ei ole, mutta ehkä tulos on sitä mukavampi.

Kapina jatkuu.