Rakas päiväkirja,
olen huono äiti. Näin luki lehdessä. Olen huono äiti, koska olen itsekkäästi laittanut lasteni edun edelle oman etuni (ja siinä sivussa perheen taloudellisen edun ja siten myös lasteni edun, mutta sitähän ei lasketa, koska köyhät voivat kuulemma yhtä hyvin syödä puuroa, näkkileipää ja vitamiinipillereitä ja laihtua siinä sivussa, niinkin olen lehdestä lukenut). Olen uraäiti, uramuija, ilmeisesti siis uraäitihirviö.
Olen vienyt lapseni päivähoitoon (hoidin heitä kyllä vuosia ensin kotona mutta sitä ei lasketa, koska sitten kuitenkin menin töihin enkä enää ollut kotiäiti. Sitäkään ei lasketa että olen ollut virkavapaalla ja vuorotteluvapaalla hoitamassa lapsiani, koska joka tapauksessa olen vienyt heitä välillä päivähoitoon). Hyi minua, miten koskaan olen ajatellutkaan voivani olla riittävän hyvä äiti (no en kyllä ole luullutkaan olevani maailman paras yhtään missään eikä minulla ole mielipiteitä joilla haluaisin huitoa muita, taivas että olen tylsä ihminen, niin ja huono äiti).
Mutta sitä minä kyllä ihmettelen, miksi ajatellaan äidin olevan lapsen kaikissa ikäkausissa tämän paras hoitaja ja korvaavan isän silloinkin kun isä perheessä on. Minun mielestäni pitää lähteä uuteen suuntaan, laajentaa näkemystä lastenkasvatuksen puitteista, maksimoida hyödyt. Hyi teitä uraisät, laitatte työnne, toimenne ja tilipussinne lapsen edelle. Jääkää kotiin, jättäkää verot ja laskut lapsettomien maksettaviksi. Ryhtykää koti-isiksi kotiäitien rinnalle. Tasa-arvoistukaa! Lapset ovat pieniä hetken, jääkää kotiin, luopukaa urastanne ja eläketurvastanne, luottakaa siihen, että lapsenne elättävät teidät myöhemmin samalla kun ovat kotona hoitamassa omia lapsiaan ilman palkkaa ja sosiaaliturvaa. Luopukaa itsekkyydestänne, luopukaa itsenne kehittämisestä. Syyllistykää!
Perunapää Marian studiosta
Itse olen tarhalapsi eikä minulla ole yhtään pahaa sanottavaa tarha-ajoista. Päinvastoin ja minut pistettiin sinne jo aika pienenä. En oikein tajua tuota päiväkotikammoa. Se on hyvin opettavaista aikaa myös lapselle.
Koti/uraäiti-keskusteluissa (ja niin mkonissa muissakin vastaavissa vastakkainasetteluissa) minua kismittää eniten se, että lähdetään syyllistämisen tielle ikään kuin oma ratkaisu olisi yleispätevästi oikein ja toisten erilaiset valinnat aina vääriä. Käsittämätöntä on se, ettei tajuta sitä, ettei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia tehdä ratkaisuja esimerkiksi kotiin jäämisen tai uran luomisen suhteen. Ihmisten erilaisia elämäntilanteita ja valintoja ei edes haluta ymmärtää, saati että niistä haluattaisiin keskustella.
Kai meissä on joku sisäänrakennettu ominaisuus, että painettu sana on jotain ylevää ja punnittua. Paitsi ettei ole. Esimerkiksi uraäitä tai uraisää arvosteleva lehtikirjoitus on kirjoittajan mielipide, jonka lehden päätoimittaja hyväksyy. Sillä ei sinänsä ole muuta arvoa kuin että mielipide on julkisesti sanottu.
"Se on yhdentekevää, yhdentekevää, kunhan silloin tällöin itses kanssa pärjäät", taisivat Tampereen taistelupari Alatalo-Leskinen joskus lauleskella.
Karavaani kulkee ja koirat räkyttää.
Jos joutuu provosoinnin kohteeksi, on parasta olla provosoitumatta.
Ymmärrän tietenkin, että toimittajat valitsevat ohjelmiinsa provosoivia keskustelijoita, jotta aiheesta puhuttaisiin ja toiset toimittajat sitten valitsevat kokonaisuudesta rajattuja kommentteja, jotta tulisi otsikoita ja keskustelua. Silti se alkuperäinen mustavalkoisuus on siellä mukana ja se mustavalkoisuus on minusta tylyä.
Vaikka tietääkin, että kyseessä on vain juttu, jossa esitetään tiettyjen henkilöiden mielipiteitä, ei faktoja, niin kaipa niistä saa lukijallakin mielipide olla.
Minusta provostoituminen ei ole sama asia kuin oman mielipiteen kirjoittaminen - se on vastine kyseiseen kirjoitukseen. Toisaalta en näe provosointia pelkästään negatiivisena asiana, vaan siten voi myös herättää keskustelua. Itse en tosin pidä asioiden esittämisestä mustavalkoisena.
Jos valita ja ehdottaa voisi, niin pienten lasten vanhemmille sopisi hyvin vajaa työviikko, eli pari-kolme päivää töissä ja muuten kotona tai työpäivän pituudeksi kolme-neljä tuntia. Mutta: sillä palkalla ei elä eikä saa maksettua laskujaan, jos on esimerkiksi yksinhuoltaja. Vaikka toinen vanhempi olisi töissä kokonaisella kuukausipalkalla, pitää menot silti vetää minimiin. Meille se onnistui jonkin aikaa, mutta se ei silti ole malli joka sopii kaikille.
Vastakkainasettelusta voi lähteä keskustelun alkuun, mutta jos keskustelun kuluessa omista tiukoista asemista ei luovuta eikä suostuta näkemään toisten erilaisia näkemyksiä, ei keskustelu ja ymmärrys etene ja silloin voi mietiä kannattaako koko keskusteluun lähteä mukaan.
Provosoitua voi ja saa, mutta silti voi yrittää itse keskustella järkevästi. Syyllistäminen on ahterista, siinähän ei useimmiten ole muuta tarkoitusta kuin oman erinomaisuuden korostaminen.
Jokaisella lienee myös hyviä kokemuksia isovanhempien, sukulaistätien ja -setien ynnä muidenkin aikuisten vaikutuksista omaan elämään. Nämä Toiset Aikuiset ovat tärkeitä eikä lainkaan siitä hyvästä vanhemmuudesta pois. On ikävää, suoraan sanoen melko kummalistakin, puhua vanhemmuudesta siten että se olisi ainoastaan siellä kodin ja perheen seinien sisällä. Ja vielä niin, että vanhemmuus on heti huonoa, jos lapsi saa vaikutteita myös perheen ulkopuolelta. Hyvät vanhemmathan sallivat tuon maailman kohtaamisen jälkikasvulleen.
Kotihoito, päivähoito, mummohoito, pääasia, että lapsella on hyvä ja turvallinen olo. Vanhemmuus on jatkuvaa - vanhempi on vanhempi töissäkin, mutta ihmisen elämään kuuluu monia rooleja eivätkä ne kaikki ole toisensa poissulkevia.
Päiväkodeissa pitäisi olla ammattitaitoista henkilökuntaa ja pienet ryhmät - ne mahdollistavat hyvän hoidon. Kummaa ajatella, että päiväkoti-ihmiset tekisivät työtään tasapäistäminen mielessään. Eivätköhän he pääosin suhtaudu työhönsä vakavasti ja lapsia arvostaen, lasten parastahan he noin ylipäätään ajattelevat.
Tässä ura/kotiäitikeskustelussa minusta hutkitaan myös lastenhoidon ammattilaisia.
Sen takana on jokin ideaalinen pyhimysäiti, tai äitienpäivän mitalinsaaja, jokin jonka kuvaa ei saa rikkoa. Siitä huolimatta ettei se olisi tottakaan. En tietenkään tarkoita, etteikö upeita ja uskomattomia ja muutenkin vain hienoja äitejä olisi, vaan sitä , ettei raskaaksi tulo aina tee äidistä sellaista.
Päivähoito saattaa olla lapselle varioiva, silti turvallinen maailma. Puhumattakaan varhaisista ystävyyksistä.
Nykyiset olemassaolevat vaihtoehdot ovat jo aika hyviä, joskin yhä taloudellisesti parantamisen varaa löytyy. Siksi niitä ei pidä moittia vääriksi vaan pyrkiä parantamaan.
Minulla on ystäväperheitä, joissa mies on jäänyt kotiin hoitamaan lapsia vaimon mentyä työhön ja heidän kokemuksensa ovat olleet hyviä. Eli kyllä koti-isyyskin on ihan kannatettava juttu siinä kuin kotiäitiys ja päiväkodit.
On aivan luonnekysymys - ja usein myös taloudellinen - kuka kykenee jäämään kotiin. Kaikille naisille kotiäitiys yksinkertaisesti ei sovi ja jos äiti voi huonosti, niin usein lapsikin voi huonosti.
Minä en pidä valmiiden mallien tuputtamisesta, koska ne eivät voi sopia kaikille. Siksi vaihtoehtoja pitää olla - ja ilman syyllistämistä.
Kodinhoitajia saa kunnalta ilmeisesti vain hätätilanteissa avuksi. Yksityiseltä puolelta saa ja nykyistä kotityövähennys verotuksessa voi käyttää siihenkin. Eräs miespuolinen nuoruudenystäväni toimi pitkään kodinhoitajana ja herätti hämmästynyttä ihailua 1970-luvulla.
Eilen yritin katsoa ohjelman Areenasta, mutta jostain syystä koneeni ei sitä pyörittänyt, vaikka edellisenä päivänä olin jonkun muun ohjelman katsonutkin Areenasta.