Ojennat. Tai siis tekstisi henkilö ojentaa. ;o) Olet aina osannut ojentaa kätesi ymmärtävään silitykseen. Se on uutta, että annat muiden silittää sinua. Yksin ei kukaan jaksa - eikä kuulu eikä tarvitse jaksaa.

Kuljetaan yhdessä, se on kevyempää, vaikka arpia onkin ja kenkäkin hiertää.

Sekin on paljon, että rohkenemme näyttää arpemme toisillemme. Ei voi saada parantavaa hipaisua, jos ei näytä, missä sitä tarvitaan tai tarvitaanko yleensä.
Minulla on monta arpea: isovarpaassa, polvessa, kyynärpäässä, rinnassa, sydämessä ja päässäkin.

Kerroin siksi, että uskon että ymmärrät paremmin...

Siitä parantavasta hipaisusta,
aina ei jaksa edes toivoa että sellaista on
...ja sitten vaikka syväjäädyttää ne arvet, ja uskaltaa aikojen päästä sulattaa, vaikka kirpaiseekin, uskaltaa antaa vaikka silittääkin, vaikka vanhasta muistista kiertyy sikiöasentoon ja suojaa itsensä.
Voi joutua hämmästymään: nyt ei raavittu, nyt ei lyöty, nyt ei haavoitettu.
Ainakaan vielä.

Tuu, vaikka kengät olisivat kuinka hienot, niin aina sinne välillä se hiertävä kivi eksyy.

Uuna ja Äijä, arpia on niin monenlaisia ja jokaiselta löytyy omansa. En tiedä onko parantavaa silitystä, ehkä sen sipaisun joutuu lopulta kukin tekemään itse.

Arvet ovat vähän kuin kiltamerkkejä, samankaltaisista lähteistä saatuja merkkejä osaa lukea toisessakin. Mutta eivät ne luottamusta rakenna millään takuulla, se täytyy olla jo ennen kuin arpensa paljastaa.

Eivät rakennakaan, luottamuksen suuruutta kysytään ensin paljon.

Kyllä arvet mielestäni voivat olla myös yhdistävä tekijä. Toisen arpien näkeminen herättää luottamusta ja uskallusta paljastaa omansa, siitä on vain askel vastavuoroiseen sivelyyn. Vaikkei ymmärrystä herättäisikään niin ainakin empatiaa.

Kyllä - mutta toiselta täytyy löytyä ensin tarpeeksi luottamusta omien arpinensa paljastamiseen. Joskus käy niin, että omat arvet muuttuvat pienemmiksi ja käsitettävämmiksi toisten paljastamien rinnalla.

Eräs läksy, jonka kaltaiseni on oppinut kokemuksen kantapään kautta, on se ettei kaikkiin kannata luottaa, on heitä jotka ovat epäluotettavia.

Luottamus on se avain, joka avaa ovia ei sulje niitä ja hän joka pettää sen luottamuksen, rikkoo ja tuhoaa sen arvokkaan aivaimen eikä välttämättä saa koskaan sitä takaisin.

Se ovatko arvet kiltamerkkejä vai vaan arpeutunutta ihoa, riippunee kovasti kantajastaan. Yksikään sota ei synnytä sankareita, on vain haavoittuneita ja kuolleita.

Hietymiään, haavojaan kannattaa hoitaa. Puhaltaa terveeksi.