Minä puhun, lyhyesti koska ulkona on hämärää, on maanantai ja kello vasta kahdeksan. Katson unisia silmiä ja pysähtyneitä ilmeitä ja tiedän näyttäväni unettoman yön jäljiltä väsyneemmältä, vaikka ääneni kulkee sanojen haparoinnista huolimatta. Kääntelen päätäni, yritän huomioida kaikki kuulijat. Tuolissa nuokkuvat, silmät auki nukkuvat, kikattaen supattavat, hymyillen katsovat, myöhässä paikalle valuvat. Ääneni ulkopuolella on hyvin hiljaista.

Kopsutan sisäkengillä kahvilaan, villatakkiin kietoutuneena, palaan kahvimukia kantaen. Autojen valot ovat kirkkaita, tuuli heiluttaa mekon helmaa.

Haalea hämärä sinistyy kotimatkalla, katu on märkä ja valoja heijastava. Koivu työntää hentoa oksaansa kohti pyörätien lamppua, puun viimeiset lehdet imevät valoa itseensä, tanssivat niiaten.

Kotona kaivan esiin unohtuneen laulajan levyn. Musiikki on heti tuttua, liu'un johonkin menneeseen kuunteluun. Miten olen voinut olla kuuntelematta näitä lauluja, jotka sopivat niin hyvin marraskuuhun.

Ulkona sade roiskii ikkunoihin, yltynyt tuuli kolisuttelee pihan tavaroita, taivuttaa puiden oksia, riipii viimeiset lehdet koivusta. Menemme syvemmälle marraskuuhun.

*****************************************************************************

Lepiksen tehtävää hieman muokaten.