Joskus harvoin esikoisteoksessa on aivan oma soundinsa, jotain jota voi kutsua omaksi ääneksi. Kun kauan sitten luin Joel Haahtelan romaanin Kaksi kertaa kadonnut oli tunne kirjailijan omasta tunnistettavasta äänestä hyvin voimakas. En osannut määritellä miksi siltä tuntui. Hän tuntui valmiilta ja jotenkin ei-suomalaiselta kirjailijalta, käytin muistaakseni määritettä eurooppalainen, vaikka myönnän määrittelyn olevan hatararajainen ja kaikkea muuta kuin tarkka. Mutta oma tapa kertoa, se oli tärkein määritelmä kirjailijan esikoisesta.

Esikoisen jälkeen olen lukenut jokaisen Haahtelan romaanin sen ilmestyttyä ja sama tunnistettavuus on aina ollut läsnä. Samoin nytkin Lumipäiväkirjan ääressä (Otava 2008). Lumipäiväkirjan vaikeasta sairaudesta toipuva oikeustieteen professori lukee joulukuisena aamuna lehdestä, että hänen terrorismista tuomittu entinen saksalainen tyttöystävänsä on vapautettu vankilasta. Uutinen ja Sigridin nuoruudenkuva vievät miehen kauas monen kymmenen vuoden päähän, opiskeluaikaan Heidelbergiin, Sigridiin ja ratkaisuihin, joita on tuolloin tehnyt. Lapsuusmuistot, avioliitto ja suhde ainoaan tyttäreen lomittuvat nuoruusmuistoihin, kuohuvaan kuusikymmenlukuun. Lumen eri olomuodot peittävinä ja jähmettävinä muotoina sekä ajan olemuksen pohdinta läpäisevät teoksen kaikilla tasoilla.

Haahtela kirjoittaa pettävän yksinkertaisella tavalla. Hän on mestari kuvaamaan hetkiä ja päällekkäin liikkuvia muistoja ja tunnelmia, haurasta hetkeä unen ja toden välillä. Hän piilottaa paljon rivien väleihin ja tarkasti punnittuihin selkeisiin lauseisiin. Hänen kielensä on minusta hyvin lyyristä, pienet arkiset tapahtumat saavat kirjailijan käsittelyssä syvyyttä ja runollisuutta. Lumipäiväkirjassa on myös pitkiä, liki parin sivun mittaisia virkkeitä, joissa unet, kuvat ja tunnelmat liukuvat näennäisen satunnaisesti toisesta toiseen. Selkeä viite edelliseen romaaniin Perhoskerääjä teoksen sivuilta löytyy myös. Näin kahden teoksen välille rakentuu sipaisun kokoinen jatkumo niitä muuten yhdistävän Saksa-teeman lisäksi.

Teoksissaan Haahtela kuvaa usein hiljaisuuden ympäröimiä ihmisiä. Hiljaisuus on heidän sisällään ja ihmissuhteissaan, heidän lapsuudessaan. Hiljaisuus, vetäytyminen ja sivusta tarkkailu ovat henkilöiden tunnusmerkkejä, vaikka he ovat samaan aikaan toimijoita, yleensä matkalla ympäri Eurooppaa, matkalla kohti menneisyyttä, josta voisi löytyä se yksi tietty hetki, joka määrittää heidän koko elämäänsä. Tarkemmin määrittelemätön surullisuus ja melankolia lävistävät liki kaikkia Haahtelan päähenkilöitä.

En tiedä onko oma ääni kirjailijan tärkein ominaisuus tai miten tuo oma ääni määriteltäisiin. Haahtelalla tuo ääni on ja se on vain vankentunut kirja kirjalta. Hänen tapansa kertoa hiljaisia kertomuksia – ja niissäkin hiljaisuus on ehkä vain näennäistä, menneisyys on haurasta ja vaikeasti tavoiteltavaa, kaikki ei koskaan selviä, ihmisten salaisuudet säilyvät, vaikka niistä jokin osa paljastuisikin, matka mennyttä ja salaisuutta kohti on koko ajan oleellista – on kiehtovaa ja ainakin minua lukijana palkitsevaa. Ehkä tapa kertoa on Haahtelan omin ääni. Joka tapauksensa juuri kerrontatapa vetää minut aina uudestaan hänen teostensa pariin.