|
|||
 |
|
||
|
04.06.2006 - 16:00
Kirjoitin Rita Mentorin kommentteihin:
Opettaminen on taitolaji, joitakin opettamis- ja innoittamistapoja ei voi oppia, ne tulevat luonnostaan. Määrätyntyyppinen kyky innostaa, intuitiivinen ymmärrys siitä, mikä asiat tuottaa pohjimmiltaan opiskelijoille vaikeuksia, aito kannustaminen. Opettajanhan pitää olla kiinnostunut myös oppilaistaan eikä vain opettamastaan aineesta. Rita poimi kommentista sanan aito. Ritan huomautuksen jälkeen aloin miettiä mitä sillä tarkoitan. Voisiko kannustaminen olla epäaitoakin? Epäaito kannustaminen kuulostaa oudolta. Voiko kannustaminen olla löysää, pakon sanelemaa? Huomaako oppilas, milloin opettaja tosiasiassa tarkoittaa sanomaansa? Onko paras kannustus opettajan oma esimerkki, elävä kiinnostus omaan aineeseensa ja alaansa? Olen usein käyttänyt hyvän kannustamisen esimerkkinä muinoista autokoulun opettajaani, joka oli hyvä pedagogi. Sellainen rauhallinen tavallisen oloinen suomalainen mies niin kuin autokoulun opettajat ainakin ennen olivat. Erään surkeasti menneen ajotunnin jälkeen hän autokoulun eteen pysäköidyssä autossa luetteli kaikki päivän tössini hyvin rauhallisesti ja asiallisesti. Lause lauseelta hartiani lysähtivät alemmaksi ja olin jo itkua vääntäen hakkaamassa päätäni rattiin ja sanomassa irti koko koulutuksen. Viimeiseksi kommentiksi hän sanoi. "Mutta siinä yhdessä kohdassa vaihdoit hyvin." Siis, koko tunnin aikana olin tehnyt vain yhden pienen asian oikein. Olin vaihtanut asiallisesti vaihdetta. Mutta hän etsi katastrofaalisesta tunnista sen ainoan onnistumisen ja antoi sen viimeiseksi palautteeksi. Kun nousin autosta minua jo hieman hymyilytti – niin tuo pieni onnistuminen kuin saamani esimerkki syvästä kannustuksesta. Nyt vuosia myöhemmin en muista niitä virheitä, mutta saamani positiivisen palautteen kylläkin. Aito kannustus on minusta esimerkiksi juuri tätä. Etsitään virheviidakosta ja epäonnistumisten keskeltä se ainut onnistuminen ja hyvä asia ja kiitetään siitä.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Kannustuksesta ja palautteen antamisesta olisi paljonkin sanottavaa. Olipa sitten tosi kiva että lähti näin antoisaa juttua poikimaan Runotorstaista :)
Minulla on myös varsinainen kieltenopettajan blogi nimeltä Rita Maestra, jota en päivitä niin usein kuin Mentoria. mutta tervetuloa sielläkin piipahtamaan.
Rita, piipahdan tutustumassa.
Olen antanut ihmisille palautetta sekä Suomen Tieteiskirjoittajien arvostelupalvelussa että eräässä luovien ihmisten ringissä, jossa kaikki ihmiset näyttävät hengentuotteitaan toisilleen ja saavat ja antavat palautetta. Ne, jotka ovat tippuakseen ringistä jostakin muusta syystä kuin aikapulasta, tippuvat pois jo alkuvaiheessa. Joko siksi, etteivät osaa antaa tai siksi, etteivät osaa vastaanottaa hyvää palautetta.
Meillä vain niin harvat uskaltavat antaa palautetta. Ja vaikeaa on myös vastaanottajalla.
Epäaidon kannustamisen kohde kyllä huomaa. Se jättää kummallisen olon, ei tiedä tuliko kiitetyksi vai ei. Eräällä ihmistyypillä on taipumus kehua ensin ja sitten vesittää jotenkin ne kehut. Ikään kuin ottaa takaisin sanojaan.
Kokemukseni rajoittuvat esimiehenä olemiseen (25 v), opettajana olen toiminut vähemmän, vaikka olenkin koulutukseltani opettaja.
Kiitän heitä silloin, kun he ovat ottaneet opikseen jotain, esitän kritiikin huumorilla höystettynä.
Vaihtelevalla menestyksellä. Joskus jollekin jää hampaankoloon jotain, joskus ei.
Ja nimenomaan esitän palautteen aina siinä järjestyksessä, että kritiikki ensin mahdollisimman rakentavasti, lopuksi ne hyvät puolet.
Kun aloittaa positiivisella äänensävyllä, pysyy palautteen vastaanottaja vastaanottavaisempana kuin jos homma lähtee lyttäämällä liikkeelle. Kaikestahan löytyy aina jotain kehuttavaa. Jos ei löydy, niin sitten voi heittää hanskat tiskiin.... Mutta täydellistä suoritustahan ei ole olemassa, joten silkka ylistys ei ketään lämmittäne, ainakaan pidemmän päälle.
Laulaminen ja kirjoittaminen ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niissä kritiikin antaminen on tavallistakin hankalampaa.
Epäaitouden ainakin nuoret huomaavat heti. Heillä on myötäsyntyinen Bullshitdetector!
Sinähän olet saanut loistavia kommentteja aiheeseen. Pistin lisää juttua samasta omaan blogiini.
olen samaa mieltä kuin sinä tuumailussasi. Se viimeinen asia aina painottuu. Se, mitä tulee mutta-sanan jälkeen! Itselläni on hyvä fysioterapeutti ja taistelussani kuntoni ylläpidossa hänellä on tuo "opettajan lahja". Ex-openakaan ei sitä välttämättä tiedosta, vaan se viimeinen rohkaisu, kehaisu, hyvän asian mainitseminen jää mieleen antamaan voimia.
Liika kehuminen on pahasta, falskia. Ylistämällä alistamista yms., kunnes karvas totuus paljastuu, kun elämä näyttää todelliset kasvonsa.
Saattoi mennä sivuraiteelle, mutta on kuitenkin mielestäni samaa aihetta.
Eräs opettajani, kouluratsastustuomari, muisteli meille tunnin jälkeen tuijottaen haaveellisena kaukaisuuteen "Kerran kouluradalla tein melkein täydellisen voltin!"
Siinä pitää kyllä olla kannustusta omasta takaakin.
Minusta hrrastuksissakin pitäisi oppia iloitsemaan pienestänikin onnistumisesta. Ja eikös vanhat kiinalaiset tai japanilaiset mestarit aina tavoitelleet täydellistä siveltimenvetoa ja olivat sitä mieltä että sen saavuttaa vanhana jos silloinkaan.