Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
04.06.2006 - 16:00
Kirjoitin Rita Mentorin kommentteihin:
Opettaminen on taitolaji, joitakin opettamis- ja innoittamistapoja ei voi oppia, ne tulevat luonnostaan. Määrätyntyyppinen kyky innostaa, intuitiivinen ymmärrys siitä, mikä asiat tuottaa pohjimmiltaan opiskelijoille vaikeuksia, aito kannustaminen. Opettajanhan pitää olla kiinnostunut myös oppilaistaan eikä vain opettamastaan aineesta.

Rita poimi kommentista sanan aito. Ritan huomautuksen jälkeen aloin miettiä mitä sillä tarkoitan. Voisiko kannustaminen olla epäaitoakin? Epäaito kannustaminen kuulostaa oudolta. Voiko kannustaminen olla löysää, pakon sanelemaa? Huomaako oppilas, milloin opettaja tosiasiassa tarkoittaa sanomaansa? Onko paras kannustus opettajan oma esimerkki, elävä kiinnostus omaan aineeseensa ja alaansa?

Olen usein käyttänyt hyvän kannustamisen esimerkkinä muinoista autokoulun opettajaani, joka oli hyvä pedagogi. Sellainen rauhallinen tavallisen oloinen suomalainen mies niin kuin autokoulun opettajat ainakin ennen olivat. Erään surkeasti menneen ajotunnin jälkeen hän autokoulun eteen pysäköidyssä autossa luetteli kaikki päivän tössini hyvin rauhallisesti ja asiallisesti. Lause lauseelta hartiani lysähtivät alemmaksi ja olin jo itkua vääntäen hakkaamassa päätäni rattiin ja sanomassa irti koko koulutuksen. Viimeiseksi kommentiksi hän sanoi. "Mutta siinä yhdessä kohdassa vaihdoit hyvin."  Siis, koko tunnin aikana olin tehnyt vain yhden pienen asian oikein. Olin vaihtanut  asiallisesti vaihdetta. Mutta hän etsi katastrofaalisesta tunnista sen ainoan onnistumisen ja antoi sen viimeiseksi palautteeksi. Kun nousin autosta minua jo hieman hymyilytti – niin tuo pieni onnistuminen kuin saamani esimerkki syvästä kannustuksesta. Nyt vuosia myöhemmin en muista niitä virheitä, mutta saamani positiivisen palautteen kylläkin.

Aito kannustus on minusta esimerkiksi juuri tätä. Etsitään virheviidakosta ja epäonnistumisten keskeltä se ainut onnistuminen ja hyvä asia ja kiitetään siitä.

aimo kirjoitti 04.06.2006 - 16:52
Minusta kannustus voi olla muutakin kuin aitoa. Tulee mieleen semmoiset lapset, joita on (kylläpäs tämä kuulostaa omituiselta) kehuttu kaikesta, aina, jokaisesta viivasta sanasta kuperkeikasta ja laulusta. Kehumista kehumisen takia. Ne, jotka tarvitsevat vanhempina jatkuvia kehuja pysyäkseen ilmassa. Kehumalla pumpattavat.
Rita kirjoitti 04.06.2006 - 17:01
Olipa minua kiinnostavaa asiaa. Kiva postaus. Harmi että en ehdi nyt tehdä tuoreeltaan omaa kirjoitusta ajatuksista joita tuo sana "aito" sai minussa heräämään. Onko opettaja aito vai epäaito? Minulla on vahva tunne siitä että oppilas vaistoaa jos opettaja ei ole aito, vaan kikkailee, temppuilee tai teeskentelee. Itse huomasin aikanaan heti kun eräs ope yritti peitellä erehdystään sen sijaan että olisi sanonut olleensa väärässä. Jotenkin meni kunnioitus siihen opeen. Ei ollut aito ja rehellisesti oma itsensä.

Kannustuksesta ja palautteen antamisesta olisi paljonkin sanottavaa. Olipa sitten tosi kiva että lähti näin antoisaa juttua poikimaan Runotorstaista :)

Minulla on myös varsinainen kieltenopettajan blogi nimeltä Rita Maestra, jota en päivitä niin usein kuin Mentoria. mutta tervetuloa sielläkin piipahtamaan.

Tui kirjoitti 04.06.2006 - 18:12
Aimo, tuo kehumalla pumpattavat on hyvä ilmaus ja liittyy juuri siihen aitouden pohtimiseen mitä ajoin takaa. En usko, että kaikki kannustus on hyvää ja aitoa, mutta miten erottaa se? Voisiko toisaalta olla myös niin, että ne, joita ei lapsena ole kehuttu ja kannustusta, ovat aikuisina persompia kehumiselle eivätkä saa siitä tarpeekseen?

Rita, piipahdan tutustumassa.
Natalia kirjoitti 04.06.2006 - 18:29
Olen yrittänyt soveltaa milloin tuota autokoulunopettajasi tekniikkaa, milloin taas säästää ikävät asiat viimeiseksi, ikään kuin ne eivät olisi niin tärkeitä. Ehdottomasti mieluummin kannattaa säästää jotain kivaa viimeiseksi, kyllä palautetta saavalle jää muuten huono maku suuhun! Nykyään olen yrittänyt sanoa sekä ennen että jälkeen kritiikin positiivisia asioita.

Olen antanut ihmisille palautetta sekä Suomen Tieteiskirjoittajien arvostelupalvelussa että eräässä luovien ihmisten ringissä, jossa kaikki ihmiset näyttävät hengentuotteitaan toisilleen ja saavat ja antavat palautetta. Ne, jotka ovat tippuakseen ringistä jostakin muusta syystä kuin aikapulasta, tippuvat pois jo alkuvaiheessa. Joko siksi, etteivät osaa antaa tai siksi, etteivät osaa vastaanottaa hyvää palautetta.
Tui kirjoitti 04.06.2006 - 18:37
Hyvän palautteen antaminen ei ole kovin helppoa ja varsinkin netissä, kun niin paljon muuta viestintää jää pois. Mutta uskon kyllä siihen, että positiivisen palautteen antaminen on erittäin tärkeää.
Obeesia kirjoitti 04.06.2006 - 19:55
Sen olen entisessä elämässäni oppinut, että palautteen (kiittävän tai korjaavan) pitää olla konkreettista, kohdistua todellisiin asioihin, eikä vain esimerkiksi yleisluontoista kehumista. Siis: tuon ja tuon tehtävän olet tehnyt hyvin, erityisesti tuosta kohdasta pidin jne.

Meillä vain niin harvat uskaltavat antaa palautetta. Ja vaikeaa on myös vastaanottajalla.

Epäaidon kannustamisen kohde kyllä huomaa. Se jättää kummallisen olon, ei tiedä tuliko kiitetyksi vai ei. Eräällä ihmistyypillä on taipumus kehua ensin ja sitten vesittää jotenkin ne kehut. Ikään kuin ottaa takaisin sanojaan.

Kokemukseni rajoittuvat esimiehenä olemiseen (25 v), opettajana olen toiminut vähemmän, vaikka olenkin koulutukseltani opettaja.
Tui kirjoitti 04.06.2006 - 20:35
Sellaisista kehuista, jotka ilmaistaan vuolaasti ja lopuksi sanotaa jokin negatiivinen asia, tulee hieman ikävä fiilis, ikäänkuin ne kehut eivät tosia olisi olleetkaan. Mutta vastakkain: autokoulun opettajani palautteesta ei tullut sellaista oloa, etteivät virheeni pahoja olisi olleet. Uskoin ansaitun kritiikin, mutta lopulta minulla ei ollut lannistettua oloa, olin osannut yhden kerran vaihtaa oikein :) Eli juuri se jälkifiilis, minkä palautus jättää, on taitolaji. Ja sillehän ei mitään voi, että jotkut osaavat aina kääntää kaiken saamansa kritiikin vääräksi.
Äijä kirjoitti 04.06.2006 - 23:26
Minä törmään työssäni jatkuvasti kannustamisen problematiikkaan harrastajalaulajia ohjatessani ja yrittäessäni saada heidän taidoistaan irti parhaan mahdollisen lopputuloksen.
Kiitän heitä silloin, kun he ovat ottaneet opikseen jotain, esitän kritiikin huumorilla höystettynä.
Vaihtelevalla menestyksellä. Joskus jollekin jää hampaankoloon jotain, joskus ei.
Ja nimenomaan esitän palautteen aina siinä järjestyksessä, että kritiikki ensin mahdollisimman rakentavasti, lopuksi ne hyvät puolet.
Rauli Moraali kirjoitti 04.06.2006 - 23:31
Muistelen kuulleeni termin "sandwich-tekniikka/metodi" palautteen antamisen yhteydessä (hyvää-huonoa-hyvää). Eli ensin mainitaan jotain joka toimii, sitten se missä löytyy korjaamista, ja yhteenveto vedetään vielä positiivisen puolelle.

Kun aloittaa positiivisella äänensävyllä, pysyy palautteen vastaanottaja vastaanottavaisempana kuin jos homma lähtee lyttäämällä liikkeelle. Kaikestahan löytyy aina jotain kehuttavaa. Jos ei löydy, niin sitten voi heittää hanskat tiskiin.... Mutta täydellistä suoritustahan ei ole olemassa, joten silkka ylistys ei ketään lämmittäne, ainakaan pidemmän päälle.
Tui kirjoitti 04.06.2006 - 23:33
Minusta se on oikea järjestys. Silloin jää tunne, että jotain osaa ja siksi haluaa ehkä parantaakin muita osa-alueita. Toisinpäin esitettynä epäonnistumisen tunne jää helpommin päälle. Joillekin se tietenkin on kimmoke yrittää parempaan.

Laulaminen ja kirjoittaminen ovat niin henkilökohtaisia asioita, että niissä kritiikin antaminen on tavallistakin hankalampaa.
mediaope kirjoitti 05.06.2006 - 00:26
Kunpa aina osaisikin! Itselläni on ainakin hyvinä päivinä käytössä ns. voileipämalli. Ensin hyvät, sitten parannusehdotukset ja sitten taas jotain hyvää.eli sama metodi kuin Natalialla.
Epäaitouden ainakin nuoret huomaavat heti. Heillä on myötäsyntyinen Bullshitdetector!
Rita kirjoitti 05.06.2006 - 07:53
Hei,

Sinähän olet saanut loistavia kommentteja aiheeseen. Pistin lisää juttua samasta omaan blogiini.
Tui kirjoitti 05.06.2006 - 09:25
Käykääpä lukemassa Ritan kirjoitus. Jos yllä oleva osoite ei aukene niin kirjoitus Sokeria ja sitruunaa löytyy tätä kautta: http://ritamentor.blogspot.com/
Anna kirjoitti 05.06.2006 - 20:47
Aiheesta on näkäjään ehdittykin sanoa tärkeimmät, mutta vielä tuosta epäaidosta kannustamisesta - amerikkalainen koulujärjestelmä on tästä loistava esimerkki. Kehutaan, ylistetään, hymistellään, tuhlataan ylisanoja ihan jatkuvasti, niin ettei oikein mitään jää jäljelle oikeita onnistumisia, itsensä ylittämisiä, varten. Tokihan lasta, vähän vaatimattomamminkin suoriutuvaa, tulee kannustaa positiivisella otteella jatkuvasti, mutta eivät lapset suinkaan tyhmiä ole - tyhjistä kehuista ja makeilevista ylistyslauluista seuraa joko hyvään palautteeseen välinpitämättömästi suhtautuva lapsi tai sitten instant-kaikkihetimullenyt-gratification-kulttuurin vaativa edustaja, jolle mikään ei enää riitä - ja joka voi todellisessa maailmassa sitten kokea aikamoisen shokin, kun taidot eivät yllättäen olekaan sillä mahtavan upean erinomaisen tasolla, josta on valheellisesti ollut puhetta.
Tui kirjoitti 05.06.2006 - 22:11
Anna, olet ihan oikeassa. Liika kehuminen ei ole aitoa kannustamista. Kannustamiseen liittyy minusta myös se, että yrittää saada oppilaan, urheilijan jne. parantamaantaitojaan - mutta ilman painostusta. Ehkä Curre Lindströmin hoku "lite bättre" voisi sopia tähänkin.
Liisa kirjoitti 06.06.2006 - 08:43
Tui,

olen samaa mieltä kuin sinä tuumailussasi. Se viimeinen asia aina painottuu. Se, mitä tulee mutta-sanan jälkeen! Itselläni on hyvä fysioterapeutti ja taistelussani kuntoni ylläpidossa hänellä on tuo "opettajan lahja". Ex-openakaan ei sitä välttämättä tiedosta, vaan se viimeinen rohkaisu, kehaisu, hyvän asian mainitseminen jää mieleen antamaan voimia.

Liika kehuminen on pahasta, falskia. Ylistämällä alistamista yms., kunnes karvas totuus paljastuu, kun elämä näyttää todelliset kasvonsa.

Saattoi mennä sivuraiteelle, mutta on kuitenkin mielestäni samaa aihetta.
Tui kirjoitti 06.06.2006 - 16:21
Liisa, ihan samaa aihetta. Kannustaminen ei ole aina helppoa.
Ari kirjoitti 07.06.2006 - 16:36
Aikuislukiossani esim. ruotsinope muun arkisen hengenluonnin lisäksi rauhoitteli ja kannusti meitä vielä juuri mennessämme ruotsin ylppäreihin ja kävi lisäksi pulpetin luona toivottamassa onnea, ilman suuria eleitä. Sitten myöhemmin muualla olen tavannut ehkä yhden great great-tyypin, jolla ei tosipaikan tullen ole välttämättä aikaa opiskelijan tärkeälle kysymykselle ja joka häipyy tunnilta ennen kuin kiireiset opiskelijatkaan.
Tui kirjoitti 07.06.2006 - 21:12
Tuo ruotsin opettajasi kannustus tuntuu minusta hyvältä, varsinkin tuo "ilman suuria eleitä". Ajatuksena se, että joku ennen ylppäreitä kannustaa ja rauhoittelee, on mukavaa.
Jeppe kirjoitti 13.06.2006 - 09:17
Nyt hymyilyttää oma hulluus; noinhan se menee lempiharrastuksessani: koko tunti vääntöä ja yksi hyvä vaihto, mutta se oikeesti aiheuttaa nostetta, iloa ja kannustaa taas vääntämään. Muuta ei voi vaatia itseltään jos ei huiputkaan.

Eräs opettajani, kouluratsastustuomari, muisteli meille tunnin jälkeen tuijottaen haaveellisena kaukaisuuteen "Kerran kouluradalla tein melkein täydellisen voltin!"

Siinä pitää kyllä olla kannustusta omasta takaakin.
Tui kirjoitti 13.06.2006 - 13:38
Hei Jeppe!

Minusta hrrastuksissakin pitäisi oppia iloitsemaan pienestänikin onnistumisesta. Ja eikös vanhat kiinalaiset tai japanilaiset mestarit aina tavoitelleet täydellistä siveltimenvetoa ja olivat sitä mieltä että sen saavuttaa vanhana jos silloinkaan.
Nimesi
Sähköpostiosoitteesi (ei näytetä yleisesti)
Kotisivusi osoite
Muista tietoni selaimen evästeessä seuraavia kommentointeja varten
Seuraa tähän kirjoitukseen tulevia kommentteja (mikä tämä on?)
Kommentti
Voit käyttää kommenteissasi seuraavia HTML-elementtejä: a, b, i, u, code
Kirjoittaja

Profiilikuva ©SusuPetal

 

*******************************

Onko huonoa kirjallisuutta?

Sivut


Site Meter