Olen pohtinut aikaa. Tapasin kotimatkalla vanhan koulukaverini miehen. Koirat pyörivät jaloissa, haukkuivat pyörääni ja ohikulkijoita. Keskustelimme ajasta, ajan hitaista vuosista, kiihkeistä harppauksista. Siitä miten aika mataa ja liki pysähtyy lasten ollessa pieniä, miten kouluvuodet polkevat aikaa eteenpäin hengästyttävällä vauhdilla. Miten ikä on asennekysymys, miten vanhoilta vanhojen valokuvien morsiamet näyttävätkään.

Ollessani lasten kanssa kotona elin eri aikaa kuin muu maailma. Ympärilläni aika kiirehti eteenpäin isoin harppauksin, minun pienessä maailmassani aika oli pysähtynyt, keskityin tarkkailemaan elämän suuria ihmeitä: lapsen hymyä, naurua, ensimmäistä askelta ja sanaa. Aika oli merkityksetön, kaikki tärkeä oli käsien ulottuvilla, kiirettä ei ollut.

Myöhemmin olen astunut takaisin muiden aikaan, aika rientää, jättää merkkejä ja muistutuksia kulustaan. Uusia juonteita, rypistyvää käsien ihoa, kasvavia lapsia.

Aika jättää muunkinlaisia muistutuksia. Mies kaatui aamulla pyörällä, ambulanssi toi hänet kotiin. Hän ei muista onnettomuudesta mitään eikä sen jälkeisestä ajasta. Aika katosi hetkeksi. Paljon huonomminkin olisi voinut käydä. Aika olisi voinut loppua.

Kuuntelen pesukoneiden rauhallista kohinaa ja tietokoneen hiljaista hurinaa, annan ajan valua hitaasti eteenpäin omaa tahtiaan.