Minulla on tapana suositella lapsilleni kirjoja, vaikka eivät he useinkaan niitä lue. Ovat raasut liian tottuneita kirjavalistukseen. Joskus he puolestaan vinkkaavat minulle, ja välillä minä jopa luen ne, esimerkiksi Roald Dahlin Matildan ja Dale Peckin Talo ulapalla – Matka alkaa. Tänä kesänä pyysin heitä ehdottamaan minulle kesälomakirjoja ja lupasin lukea valinnat. Esikoisen silmiin syttyi pilke ja suupieliin hymynkare. Siitä tiesin mikä minua odotti: Taru sormusten herrasta. Nyökkäsin, mutta nopeasti sitouduin lukemaan vain ensimmäisen osan. Mielessä olivat näet ne kerrat, jolloin olin uuvahtanut jo prologiin. Nyt päätin kahlata koko ensimmäisen osan läpi. Kun lapsi kehotti jättämään prologin väliin, olin tiukka. Prologit on luettava, ne kuuluvat teokseen. Jos niiden läpi ei pääse, voi kirjan jättää suosiolla lukematta. Luen usein kesälomalla jonkin klassikon, joten Tolkien sopii tähän traditioon oivallisesti.

Olen paikkaamassa kirjasivistysaukkoani. Sormuksen ritarit on nyt luettu eikä minulla tällä kertaa ollut lainkaan ongelmia prologin kanssa. Lapsi katsoo vierestä tyytyväisenä ja minä kehun minkä ehdin: "hyvä kun houkuttelit minut lukemaan". Olemme koko perhe intohimoisia Peter Jacksonin ohjaaman elokuvatrilogian ystäviä, olemme katsoneet sen yhdessä monen monta kertaa ja lapset tietävät tarkkaan kohtaukset, joissa minä alan itkeskellä.

Luulen, että tällä kertaa lukemisen sujumista on auttanut suhteeni elokuvaan. Luen kirjoja elokuvaa vasten, kirjan henkilöt ovat minulle samannäköisiä ja -oloisia kuin elokuvan hahmot. Tolkienin henkilöt eivät minun luennassani riitele Jacksonin elokuvahahmojen kanssa, hyväksyn vaaleatukkaisen Legolasin, vaikka kirjailija puhuukin haltian tummista hiuksista. Lukiessani huomaan, miten romaani täydentää elokuvan aukkoja, niitä kohtia tai henkilöhahmoja, jotka ovat jääneet hämäriksi tai joita en ole suuremmin pohtinut.

Eniten elokuvia ja kirjoja verratessani minua ihmetyttää, että Merristä ja Pippinistä on elokuvissa tehty niin hupsut, romaanitrilogian alussa mikään ei perustele tätä käsikirjoituksen valintaa. Ymmärrän kyllä huumorin tarpeellisuuden elokuvien kevennyksenä, joten ei tämä ristiriita minua häiritse. Elokuvaan tehdyt tarinan muokkaukset vaikuttavat minusta perustelluilta, tarinaa on ainakin ensimmäisen osan kohdalla mielestäni tiivistetty hyvin. Kiinnostavaa on myös lukiessa seurata, miten jotkut repliikit ja tapahtumat ovat elokuvassa siirtyneet aivan toisten henkilöiden sanomiksi ja kokemiksi. Tämäkään ei häiritse, mutta ehkä suhtautuisin hieman toisin, jos olisin lukenut kirjat ensin.

Mietin millaista olisi ollut lukea kirja tietämättä sen tarinaa, mutta samalla olen iloinen, että näin elokuvatrilogian juonenkulkua tietämättä. Näin kykenin ensimmäisen kerran elokuvan nähdessäni yllättymään aidosti tapahtumien pyörteessä, antautumaan sen lumolle. Ehkä Taru sormusten herrasta on romaani, joka pitäisi lukea ensimmäisen kerran teininä, mutta tuolloin se ei minua kiinnostanut niin kuin ei mikään fantasiaan viittaava kirjallisuus. Vasta harrypotterit avasivat minulle fantasiamaailman ovia (ja kyllä, minustakin pottereissa on erittäin paljon samaa kuin Tolkienin teoksessa ja monissa muissa sen jälkeen ilmestyneissä, vaikkei se Rowlingin teosten lumovoimaa vähennäkään). Toisaalta ei ole mikään ongelma tutustua kirjaan keski-ikäisenäkään, vaikka ehkä jokin heittäytyminen lukulumoon ei toteudu samanlaisena kuin nuoremmilla. 

Siirryin Sormuksen ritareista suoraan Kahteen torniin ja näyttää siltä, että Kuninkaan paluu menee samaa tahtia. Lapsi taisi arvata tämän eikä siksi vänkäillyt vastaan, kun sitouduin lukemaan vain ensimmäisen osan.