Suruttomuudesta minä niitä varoitin, vaikka koko sana maistui suussani kitkerältä. Ajattelin, että jos ne maailmalle antautuvat, antavat keveyden ja turhuuden ottaa itsestään vallan. Mutta vuosien kuluen näin, että suru asettui niistä jokaisen silmiin eivätkä tulevat polvetkaan siltä välttyneet. Turhaan ne sitä peittivät kiharoiden ja huulivärin taakse, suureen nauruun ja mukasuoraan puheeseen. Suru päilyi silmien pohjalla ja lennähti joskus huokauksena ulos. Minä sen näin ja kuulin, vuosikymmeniä omaani taakkana kantanut. Eivät ne huolistaan minulle puhuneet enkä minä osannut kysyä. Niin vankka muuri on suru ihmisten välillä, ei sitä käsi lävistä eikä sana riko.