Rakas päiväkirja,

minulle ei kuulu mitään (tai kaikki kuuluu mitä kovaa puhutaan, kuten muutamakin sukulaiseni saattaisi vitsikkäällä tuulellaan sanoa). Mutta mitä se on kun ei kuulu mitään?

Olen nyrjäyttänyt nilkkani (taas), olen siis sairaslomalla (kappas), en päässyt tärkeään kokoukseen (pomoni ei taatusti ollut tyytyväinen), olen lupautunut pitämään lähiviikkoina vinkkauksia (niin monta, että itseänikin hirvittää), olen lukenut pääni kipeäksi, juonut liikaa kahvia, sivunnut toisen kerran kissapeliennätystäni (kaksi kissaa ja sekös Miestä harmittaa), ollut sanomatta ei (lupautunut hoitamaan homman johon minulla ei ole pätevyyttä eikä kokemusta), kokenut identiteettikriisin omaa ääntäni nauhalta kuultuani, ollut eräänlaisessa luokkakokouksessa, tavannut rutkasti mukavia ihmisiä (osa tuttuja erittäin monien vuosien takaa), halannut luokkatoveriani, jota en kouluaikana olisi uskonut koskaan halaavani (eikä hän taatusti minua), saanut huutoraivarin (ennen juhlaan lähtöä), kirjoittanut (kiitos kommentoijille), tuntenut itseni jotenkin keski-ikäiseksi (kuulen kolkkoa naurua erään ystäväni suunnalta), miettinyt olenko oikeasti pohjimmiltani sama kuin teininä (yhtä tylsä tapetti kuin silloin vai onko pintaani roiskahtanut hieman lisäväriäkin), pohtinut minkä ikäisenä ihminen yleensä "löytää itsensä" (onko löytäminen samaa kuin valmis? ei ole).

Tämä kaikki viikon sisällä. Hyppäys nuoruuteen ja nostalgiaan, paluu keski-iän pohdintaan, identiteettikriisi, uusia haasteita, töitä, muistutus mitä tapahtuu, kun ei harrasta yhdellä jalalla seisomista, mielenkiintoisia ihmisiä, hyvää kirjallisuutta, tunteiden purkamista kirjoittamalla ja huutamalla. Miksi ihmeessä sanon, ettei minulle kuulu mitään?