Omistan muutaman keittokirjan, mutta en juuri käytä niitä. Mieluummin kuin reseptejä luen ruuasta: ruokamuistoja, ruokahistoriaa, ruuan kulttuurisista merkityksistä. Tämä johtuu ehkä siitä, että olen kiinnostunut kaunokirjallisuudesta, kulttuurista ja historiasta. Lisäksi asiaan vaikuttanee onneton kykyni tunaroida lähes jokainen ruoka, jonka teen tiukasti reseptin ohjeita seuraten. Säveltämiskokkauksenikaan eivät ole kovin erikoisia, koska olen sillä tavalla pedantti, että ajattelen reseptin todellisen soveltamisen voivan alkaa vasta sitten, kun alkuperäinen ohje on näpeissä ja kokeiltu.

Ruokakirjasuosikkejani ovat Leena Reimanin toimittama Äiti meitä hyvin ruokki: ruokamuistoja ja reseptejä (Kääntöpiiri, 1994) ja A. J. Lieblingin Pariisin makuja: kaupunki makuelämyksinä (Gummerus, 1993; alkuperäisteos Between Meals: An Appetite for Paris 1959). Teoksia yhdistää ruokamuistoista kertominen. Äiti meitä hyvin ruokki sisältää 14 suomalaisen naiskirjailijan muistoja aiheena äiti ja ruuanlaitto. Ruokamuistot ovat hyvin erilaisia, auvoisia, nostalgisia, hauskoja, kipeitä. Ruuan, ruuan valmistuksen ja ruokailutilanteiden kautta tarkastellaan yhteiskunnan muutoksia, naisen asemaa, työtä, seksuaalisuutta, perhettä. Mukana olevien reseptien avulla voi kokeilla miltä kirjailijoiden kuvaamat ruuat maistuvat.

                       

Pariisin makuja puolestaan kuvaa syömistä harrastavan amerikkalaisen toimittajan kokemuksia 1920-luvun Pariisissa. Liebling kuvaa hauskasti ja terävästi erilaisia ravintoloita ja nauttimiaan aterioita. Liebling oli ilmeisen huomiota herättävä ja erikoinen persoona, joka oli kiinnostunut ruuasta, hevoskilpailuista ja nyrkkeilystä. Hänellä on sanottu olleen rabelaismainen ruokahalu. Kertojana hän on aivan mainio.

Luen parastaikaa uudestaan suomalaiskirjailijoiden ruokamuisteluita. Tartuin Äiti meitä hyvin ruokki -kirjaan, koska olin pohdiskellut lohturuuan käsitettä, mutta tekstit toivatkin mieleen omia ruokamuistojani. Palannen lohturuokaan myöhemmin.

Yksi tärkeimmistä ruokamuistoistani liittyy riisipuuroon. Tai ei oikeastaan itse puuroon, vaan sitä keittävään mummooni. Mummolassa riisipuuro keitettiin omien lehmien maitoon, kunnon rasvaiseen oikeaan maitoon. Mummoni istui virsiä ja muita hengellisiä lauluja hyräillen tuolilla hellan vieressä ja hämmensi puuroa sen kiehumisen ja hautumisen ajan. Puuro ei koskaan ollut pohjaanpalanutta. Se oli hyvää, varmaan parasta maistamaani riisipuuroa. En muista makua, mutta muistan mummoni, joka esiliina edessään istui, hyräili ja hämmensi. Jos kukaan ei ollut tuvassa hänen seurassaan, hän varmaan katseli samalla ikkunasta pihakoivuja ja kylänraitilla harvakseltaan kulkevia ihmisiä. Myöhemmin olen ihmetellyt miten hän jaksoi hämmentää. Riisipuurohan hautuu tunnin verran.

Äitini on monen sukulaisnaiseni tavoin hyvä kokki. Hän tekee tavallista arkiruokaa ja olen aina ihaillut hänen kykyään tehdä maittava ateria juuri niistä antimista, mitä kaapista löytyy. Ei hän valita aineksien vähyyttä tai yhteensopimattomuutta, hän vain kokkaa jotain. Hän myös käyttää sieltä täältä nappaamiaan reseptejä ja soveltaa niitä surutta. Jostain syystä muistan äitini runebergintortut, pienet kovat kakkarat, joita hän esitteli minulle hersyvästi nauraen koulusta tultuani. Opin, ettei ruuanlaitto tai leipominen aina niin kauhean vakavaa ole, pitää kokeilla ja jos epäonnistuu niin mitäs tuosta. Äitini on myös tottunut käyttämään ruuat tarkkaan. Miehen oli muinoin vaikea ymmärtää, miksi vein äidilleni pussillisen kuivia ruisleivän paloja ja kannikoita. Hän tarjoutui ostamaan äidilleni tuoreen leivän kaupasta. Ei hän ollut koskaan kuullut leipäressusta, jota äitini keittelee silloin tällöin. (Leipäressu: liota kuivia ruisleipäpaloja vedessä, keitä puuroksi, mausta suolalla jos tarpeen. Tämä on luultavasti aika poikkeava resepti, yleensä leipäressu taidetaan paistaa pannulla.)

Liitän jouluun sukuni suosiman joulupaistin. Se on karjalanpaisti, johon lisätään verimakkaraa ja kermaa. Kokeileva äitini pilkkoo mukaan myös sipulia. Joulupaisti nautitaan jouluaamuna ennen kirkkoon lähtöä. Jos ei käydä kirkossa, paistia syödään aamiaiseksi joka tapauksessa.

Äidiltäni ja muilta sukuni naisilta olen oppinut, että vieraille aina tarjotaan jotain. Ruokaa tehdään sen verran, että vieraillekin riittää. Emme ole kuitenkaan kovia tuputtamaan, "oletko syönyt, haluaisitko kahvia, otatko leipää, onkohan meillä vielä keksejä, juotko edes tuoremehua?" ovat nyt ihan peruskysymyksiä. Jos vieras ei halua mitään, niin todetaan vain "sano sitten, jos tulee nälkä".

Miehen täti on eri sorttia. Yllätysvierailun aluksi hän valittaa tarjoilun puutteesta, istuttaa sitten vieraat keittiön pyöreän pöydän ympärille, kattaa sen laidasta laitaan täyteen suolaista ja makeaa, paljon ja vielä enemmän. Lajeja on noin kaksitoista tai niillä main, laskin kerran mutta menin laskuissa sekaisin. Täti istahtaa sivummalle ja vahtii, että kaikki syövät itsensä ähkyyn. Hän syö vasta muiden jälkeen. Jos tädille ilmoittaa vierailusta etukäteen, on tarjoomuksia vielä enemmän. Tyypillinen vanhan ajan täti siis.

Miehen suusta olen kuullut kliseen. Tarjottuani hänelle ensimmäisen kerran itse tekemiäni lihapullia, hän totesi asiallisen haikeasti "ei nää kyllä ole samanlaisia kuin äidin lihapullat". Nauroin niin, etten ollut penkillä pysyä. Täydellisen hieno kommentti. Ja aivan tosikin vielä.

Joskus mietin millaisia ruokamuistoja omat lapseni saavat. Kysyvätkö he aikuisina minulta miten tein "sen ihanan siskonmakkarakeiton", kaipaavatko mannapuuroani, isän kaurapuuroa vai ovatko Pizzataksin ja hampurilaisketjun tuotteet kuitenkin niitä parhaita ruokamuistoja? Vai ovatko molempien mummien lihapullat sittenkin parasta?