Rakas päiväkirja,

päivä alkaa varhain, kiireettä ja rauhallisesti heräillen. Olavi laulaa aamuun onnellisista fiiliksistä, mutta jo työmatkalla loskassa polkiessani joudun miettimään kommunikoinnin hankaluuksia. Jos kävelijä kulkee keskellä tietä, miksi hän väistää vasemmalle? Teen töitä hitaasti, miettiväisesti. Väännän asiakkaan kanssa sanojen ja ohjeiden merkityksiä, vastaanotan valituksia ja mietin kuinka yksiselitteisesti olisi osattava puhua, niin ettei kuulija mitenkään voi ymmärtää väärin, miten asioita pitäisi osata selittää olettamatta toisen tietävän käytäntöjä.

Ennen kotiin lähtöä puhun puhelimessa hankalista asioista, kuuntelen miten tehokkaalta luurin korvaan iskeminen kuulostaa, kännykällä ei saa aikaan samaa vaikutusta. Puhisen.

Poljen sateessa kotiin kaupan kautta. Vedenpitävä takki on kotona, ylläni oleva imee sateen. Minulla on kolme kauppakassia, työkassi ja käsilaukku, kosteat lapaset, kahisevat housut, märkä takki, hikinen pipo, likaiset kengät ja finni silmäkulmassa.

Sää on tuuleton ja harmaa, päiväni kuva. Päivä kuluu rauhallisesti, silti kaikki etenee vastahankaisesti hiljaa hiertäen. Ennen kauppaa mietin onko tämä sellaista hierrettä, jota voi hoitaa suklaalla. Chilisuklaata on vain yksi ruttuinen patukka, mietin onko se merkki jättää suklaat kauppaan.

Koko päivän on Olavi laulanut "heeei, on niin helppo olla onnellinen" enkä löydä sanoista ironiaa. Poljen harmaassa ja mietin mihin kohtaan päivässäni voisin laulun sijoittaa.