"Tämä suuri pahuus. Mistä se tulee? Miten se livahti maailmaan? Mistä siemenestä, mistä juuresta se kasvoi? Kuka sitä tekee? Kuka meitä tappaa? Ryöstää meiltä elämän ja valon. Pitää meitä pilkkanaan näyttäen jotain, jota olisimme voineet tuntea. Hyödyttääkö tuhomme maapalloa? Auttaako se ruohoa kasvamaan tai aurinkoa paistamaan? Onko tämä pimeys sinussakin?"*

       

Paratiisin viattomuudesta sodan mielettömyyteen, laulun ja veden kuulaudesta huutoon ja veren roiskeeseen. Poeettisen elokuvan läpäisee uskon ja epäuskon vuoropuhelu, keskustelu, josta jäljelle jää turtumuksen keskellä pilkahtava kipinä. Sotilaiden sisäisistä monologeista kasvaa kollektiivinen hämmennys, kamera tavoittaa pelon, kauhun ja ahdistuksen miesten kasvoilta, silmien todistuksen, mielen häiriön, murtumisen ja voiman. Kysymyksiä, ei vastauksia. Musiikki kantaa tarinaa, etäännyttää niin että kauheus näkyy ja rujous lyö katsojaa silmille. Kaikkea ympäröi rehevä ja välinpitämätön luonto.

Katsoin pitkästä aikaa Terrence Malickin Veteen piirretyn viivan (Thin Red Line, 1998). Katsomiskokemus oli edelleen vahva ja vaikuttava. Guadalcanalin taisteluista kertova Veteen piirretty viiva on parhaimpia tietämiäni sotaelokuvia ja Hans Zimmerin musiikki hienoimpia elokuvamusiikkeja.

*Lainaus suoraan elokuvasta.