|
|||
 |
|
||
|
07.04.2006 - 19:20
Yksi puheenaihe herättää minussa aina ristiriitaisia tunteita. Nimittäin kotiäitiys. Luettuani tänään uusimmasta NYTistä kolmen kotiäidin haastattelut sekä parin asiantuntijan kommentit, huomasin tämän taas. Mikä minua kiusaa? Se pienoinen kaihertava syyllistäminen, joka näissä jutuissa aina on. Vähän samaa kuin imetyskeskusteluissa. Teet äitinä niin tai näin, teet aina väärin. Ei auta vaikka päätös kotiäitiydestä tai työhönmenosta olisi perheen yhteinen. Jos viet lapsesi päivähoitoon, altistat hänet depressioille ja muulle henkiselle pahoinvoinnille. Jos jäät kotiin, ajattelet vain omaa mahdollisuuttasi helppoon elämään, teet lapsistasi äitiriippuvaisia ja sosiaalisesti lahjattomia. Oli äidin (itse asiassa koko perheen, mutta sitä ei näissä haastatteluissa yleensä jostain syystä mainita) ratkaisu mikä tahansa, hänen joka tapauksessa annetaan ymmärtää olevan syyllinen yhteiskunnan kaikkinaiseen pahoinvointiin.
Tämänpäiväisen haastattelun myötä aloin kannattaa lämpimästi tasarahamallia. Siinä yhteiskunta maksaa jokaisesta alle kouluikäisestä lapsesta 400 euroa ja perheet päättävät itse käyttävätkö rahan kotiin jäävän vanhemman palkkaan, kunnallisen tai yksityisen hoitopaikan osa- tai kokopäiväkäyttöön vai palkkaako kotiin hoitajan. Hieno juttu, ratkaisu olisi perheiden oma. Mutta ei se kyllä tätä kotiäiti-uraäiti –vastakkainasettelun sisältämää syyllistämistä taitaisi lopettaa. Aina on joku, joka alkaa sivaltaa muita. Aina on joku, jonka ratkaisu on ainoa oikea ja hän haluaa kertoa sen muillekin. Joskus se on kotiäiti, joskus uraohjus, välillä joku kolmas. Olen ollut perheen yhteisellä päätöksellä kotiäitinä äitiyslomien ja hoitovapaiden aikana, välillä myös virka- tai vuorotteluvapaalla. Onkohan se ollut oikeaa kotiäitiyttä, kun on ollut työpaikka odottamassa? Kotona on mukavaa lasten kanssa, mutta se on välillä myös raskasta. Jokainen lasten kanssa kotona ollut tietää sen. Jotkut ovat kuin luotuja kotiäitiyteen, mutta kaikille kotiäitiys ei sovi ja silloin on parempi miettiä muita ratkaisuja. Hyvinvoiva vanhempi kun kuitenkin on lapsen etu. Lapsen etu on äidin etu – mutta äidin etu olisi myös, että hän saisi toteuttaa omaa ja perheensä valintaa vailla syyllistämistä.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Kuvia
 Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro 
|
||
Meidän yhteiskuntamme ei tällaista sulata, omatkin kaksoseni (puolitoista vuotta) saavat nauttia tuollaisesta ideaalista elämänmenosta vain kerhopäivinä tai silloin kun pakkaan heidät autoon ja ajan tapaamaan muita lapsiperheitä. Aina saan huomata, miten hyvin he viihtyvät ja miten vähän marisevat.
Kaikille ei sovi sama ratkaisu. Siksipä tasarahamalli vaikuttaakin kovin hyvältä.
Aikansa kutakin. Ensimmäisen lapsen kanssa olin vuoden kotona ja sen jälkeen lähdin riemusta kiljuen jatkamaan kesken jääneitä opintojani. Toisen lapsen aikana opin ottamaan rennommin, viihdyin kotona lasten kanssa, opin myös tuntemaan esikoiseni uudelleen. Sain häneen paremman kontaktin, kun olimme kotona kaikki kolme. Olin kauan kotona, loppuvaiheessa tein osa-aikatöitä ja lapsi oli päiväkodissa pari tuntia päivässä. Hän sai kaipaamaansa lapsiseuraa itselleen. En usko, että esikoiseni olisi viihtynyt niin kauan pelkästään minun seurassani kuin kuopukseni, sillä hän on paljon toiminnallisempi ja sosiaalisempi, luulisin.
Syyllisyys seuraa kantapäillä aina, kun puhutaan äideistä ja lapsista, samoin syyllistäminen ; (
Se, miten oman äitiytensä kokee, lienee jokaisen oma, sekä perheen sisäinen asia. Lapsen tai lasten hoitoonvienti kasvattanee lasten sosiaalisuutta ja sopeutuvaisuutta. Onhan toki selvä, että äiti on subjektiivisempi kuin hoitotäti.
Syyllisyyttä taitaa vanhemmuuteen liittyä aina, onpa sitten äiti tai jopa isä. Hassua tuo syyllisyys, sillä jokainen ihminen on kuitenkin yksilö. Äiti on synnyttäjä, isä siittäjä ja parhaassa tapauksessa toinen kasvattaja, mutta lapsi, hän on uniikki.
Sanoo mies, jolla ei lapsia ole (ja tuntee syyllisyyttä siitä)
Tärkeintä on kai tietää mitä itse haluaa, ja toteuttaa sen, mikäli se on mahdollista. Hyvin paljon onkin mahdollista, se vain vaatii valintoja ja sitä, ettei pidä tärkeänä sitä mitä muut ajattelevat. Minulla on sellainen olo, että mitä vähemmän piittaa muiden ajatuksista, sitä vähemmän syyllisyyttä on tarjolla. Tällä en tarkoita, että esim, syyllisyys, joka liittyy vanhempaan suhteessa lapsiin(teinkö oikein, teinkö väärin) poistuisi, vaan sen syyllisyyden vähenemistä, joka meille yhteiskunnan, ystävien, naapureiden, suvun tms. taholta ollaan antamassa.
Susu, olen samaa mieltä. Kannattaa toimia niin kuin omalle perheelle sopii ja kuunnella muita valikoiden hieman hanhena. Antaa turhien viisastelujen valahtaa pois.
Jahka Poika kouluun meni, sai iltapäiviksi sekä lomiksi Hoitosedän naapurin mopopojasta, josta tuli Isoveli. Vieläkin aikuisena miehenä perään vähän katsoo, vapaaehtoisesti.
Ihan ihminen siitä silti tuntuu tulevan, Pojasta, joten tuskin sitä yhtä ja oikeaa mallia on olemassakaan - turha tuntea syyllisyyttä, jos ei ihan metsään mennyt omalla systeemillä. Kunhan nyt muistetaan se, että pitää poikalapsilla joku miehen mallikin sentään olla!
Sehän siinä on, että luotan ihmisten maalaisjärkeen.
Suurin osa vanhemmista osaa ihan itse huoltaa lapsensa omalla tavallaan. Eiköhän lapselle tärkeintä ole turvallisuus ja yhdessäolo vanhempien kanssa. Siksi minua raivostuttavat nämä syyllistämisjutut. Arvaa kuinka monta juttua olen lukenut, jossa yleensä täysin kotiäitiyteen sitoutuneet naiset pistävät työssäkäyviä järjestykseen hyvin loukkaavalla ja ylimielisellä tavalla. Perheiden erilaisia tilanteita ei juuri huomioon oteta. Nämä NYT:n haastattelun naiset tuntuivat olevan täysipäisiä ihmisiä, jotka ovat tehneet omat ratkaisunsa ihan järjen kanssa. Tosin olisin halunnut kuulla niiden miestenkin kommentteja, mutta ainoa mies joka hastattelussa esiintyi oli mukana vain naapurihuoneesta kuuluvana kuorsauksena.
Tunnustusta haetaan sitten haukkumalla niitä, jotka eivät ole tehneet samoin. Se on oikeastaan aika inhimillistä ja ymmärrettävää, joskaan ei mukavaa muita kohtaan.
Olen palaamassa töihin kesäkuussa. Alan tehdä kuusituntista työpäivää, tarha on naapurissa ja kun työmatkanikin on vain 15 minuuttia, toivon lasteni kestävän ilman äitiä kuusi ja puoli tuntia päivässä.