Vanha mustavalkoinen kuva on elämän negatiivisien asioiden kollaasi ja lopussa totean ettei läheisestäni tule tämän kollaasin kehystä, hän siis pysyy positiivisena osana elämääni. Kyseessä on parisuhde, joten loppu on positiivinen ja rakastunut toteamus. Mielenkiintoinen näkökulma sinulla tosin. :)

Sinun runossasi on mainio tunnelma, voisin lukea tuota tekstiä metrikaupalla.

Kiitos :) Jätän vastakommentin blogiisi.

Satuin tähän keskelle mielenkiintoista keskustelua. Runojen tulkintamahdollisuuksia on yhtä monta kuin on lukijaa.

Tämähän kuulostaa tutulta talolta -joku susupetalin kirjoittama hahmo voisi hyvin asua täällä.

Helanes, totta, runon voi jokainen lukea tavallaan ja usein tekstit tarjoavat monia tulkintamahdollisuuksia.

Susu, mitähän tähän pitäisi sanoa?

Miten voi olla yhtä aikaa niin kaunista ja niin ahdistavaa.Kieli on hämäävä asia, niin kuin on talojen ulkoasutkin.

Tuota polkua minä haluaisin seurata talolle, jonka pihamaa lienee kasvanut umpeen. Astua sisälle taloon ja haistaa yksinäisyys.

Sirokko, en tiedä.
Elina, polku voi viedä myös poispäin.

Kaunista tekstiä. Olisi mielenkiintoista nähdä myös ei-proosarunoksi asemoituna.

Maria tuossa sen sanoi. Kaunista tekstiä rujosta tunnelmasta. Taidokas. Olen käynyt tuollaisessa talossa, joulukuussa. Vaivalloinen hyasintti pöydällä, liasta parkkiintuneet ikkunaverhot liikkumattomina, paikkaansa alistuneina. Mutta elämä oli läsnä.

Tässä talosta tuli runossasi sielu. Jos ei siellä tuoksu jäähtyvät pullat, siellä on jähmeää ja kylmää.

Maria, täytyy kokeilla miten sen jäsentyisi, muuttuuko ajatus. Perästä kuuluu, jos läpäisee seulani.

Sivuaskel, "vaivalloinen hyasintti" on vaikuttava.

Katili, sielu, sitäkin ehkä.

Tie kapenee poluksi, polku pusikoituu umpeen, näinhän se usein menee, tässä talossa. Hieno runo, hyvä rytmi, toistot. Runo tulee lähelle, voi ihan tuntea kuinka oksat raapivat seinää. Tykkäsin kovasti runosta, sen haikeudesta, se oli niin elävää. Ja tuosta proosarunomuodosta (proosarunot ovat minun lemppareita). Niin tässä talossa, voi kuvata taloa, ihmistä, muistia, elämää, rakkautta, niiden kipupisteitä. Niin monimuotoinen ja tasoinen taideteos!

Mehtäsielu, kiitos kauniiista kiitoksista :).Minäkin pidän proosarunoista, vaikka näitä omiani kutsun katkelmiksi. Kokeilin Marian pohdinnan jälkeen tätä toisin asemoituna, mutta ei se minusta oikein toimi.

Heip Tuima!
Kirjoitit kipupisteesi kuvauksessa osittain oivasti sen miksi aikoinani muutin kotoani pois 235 kilometrin päähän... Mistä mihin? Sieltä tänne. Mistä sieltä? Sieltä mistä on 235 km tänne. :-). Tack.
H.

Ja hitto niitä pullia! Kyllä pitäis jäähtyä. Ja mitä siitä sitten- syödään kuumina. Löydetään uusia kipupisteitä.

Hyde, var så god!

Utuinen, oikeassa olet, pullia pitäisikin syödä kuumina.

Lukiessa tuli deja vu;
Hassisen koneen yksin tällä tyhjällä tiellä on tunnelmaltaan samanoloinen...

Aamu,
sänky on vieras
kylmät seinät huokuvat tuskaa
eilinen hyökkää kuin vihainen tuuli
se repii, raastaa ja kiduttaa
Eilen
omistin tuskan
nukahdin pelkoon ja uneen ahdistavaan
eikä tuska unohda mua
se ei jätä minua yksin

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

Ilta,
pöytä on tuttu
vieraat kasvot aukovat suitaan
tyhjyys ympäröi meitä ja tuska
eikä kukaan uskalla kerätä luitaan
Yö
tulee ja heittää
meidät tyhjille kaduille taas
synkät kadut kuin tuhannet sillat
vievät pimeydestä pimeyteen

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
tällä tiellä

Ja mä kävelen tätä tyhjää tietä
taloon, jota kodiksi kutsutaan
vaikka siellä ei ole minulle ketään
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
olen yksin tällä tyhjällä tiellä
tällä tiellä
ja aina
yksin


-gs

Siinä talossa ukko ja akka eivät hoida hommiaan. Ovatkohan molemmat jääneet nettiin loukkuun. Kuvauksessa mielikuvitustani kiehtoi eniten kohta, jossa pensaat hivuttautuvat lähemmäs ja oksat raapivat seiniä. Paradoksaalinen autiotalo, jonka asukkaat tekevät siitä aution.

gs, laulu on tuttu, mutta ei soinut mielessä kijoitusvaiheessa. Hassisen koneen laulu on kyllä synkempi kuin oma kirjoitukseni.

Puujalka, "paradoksaalinen autiotalo", siinä on myös hyvä ilmaus. Tekstien rikkaushan on juuri siinä, että jokainen voi tulkita tekstin/runon omalla tavallaan.

Vaikka tö Tinko ei ikuna saanut sytkähtämään, niin eihän sen musiikilta voinut wälttyä.

Autiotalo tuli ekana mieleen ja sitten tietysti Neumanni ja muukin huivisakki, sitten kuvaan sekoittui silmät päässään nurin kääntäneiden pikkutytyjen kirkuva lauma. Siinä vaiheessa katkaisin virran.
Joten vaikutusta. Vaikutusta on.

Hukkanen, voin vakuuttaa, että tämän tekstin takana ei soi sen enempää Hassisen kone kuin Dingokaan :) Ihan omaa, sikäli kuin kirjoittamisessa ja kirjallisuudessa ylipäänsä voi koskaan mitään ihan omaa olla.

Sanoisin ennemminkin: katoamispiste.

Hyvin kuvattu stereotyypein se, mitä "normitetussa" talossa oletettavasti tulisi olla.

Joskus kipupiste ja katoamispiste voivat sijaita samassa kohdassa tai olla ainakin liki.

Kukkia kuusessa! Nouda omasi.

Kiitän kauniisti :)

Onkohan tässä talossa kukaan vieras halunnut käydä? Vain hivuttautuvat oksat tulevat lähemmäksi.
Kaikki suojautuu sisäiseltä kylmyydeltä ulospäin. Mutta on kuitenkin polku.

Kiitos kommentista, Sanankehrääjä!