Kuulun lukijakuntaan, joka ei suosi paksuja kirjoja. Lasten paksut opukset ovat eri asia, niissä on usein isompi teksti ja väljempi ladonta, joten eivät ne oikeasti niin paksuja ole. Tämä kirjallisuutta harrastavan ongelma tuli jälleen mieleen, kun joululomalla päätin lunastaa yhden viime vuodeksi tekemäni uudenvuodenlupauksen, eli lukea vihdoinkin jonkun aiempana jouluna saamani lahjakirjan. Tartuin edellisvuoden lahjaan eli John Irvingin romaaniin Kunnes löydän sinut (2006; Until I Find You, 2005; Suom. Kristiina Rikman). 860 sivua ja kohtuullisen pientä tekstiä. Olisihan minun pitänyt arvata. Pakersin kirjaa liki kaksi viikkoa ja minä sentään olen pitänyt Irvingistä. Ei mikään ahmittava teos ennen kuin noin sivulta viisisataakaksikymmentäviisi.

Tästä kirjasta en oikein osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Koko jutun olisi voinut typistää neljäänsataan sivuun ja silti teos olisi ollut vähintään yhtä luettava, tarina kiinteämpi ja ehkä jopa koskettavampi. Jotenkin päättelin, että yksi syy kirjan pituuteen on päähenkilön näyttelijä Jack Burnsin terapia (jonka kuvaus alkaa sivulla 645). Terapia perustuu kronologiaan, jossa kerrotaan terapeutille järjestyksessä kaikki elämässä tapahtuneet ilot ja surut. Ennen kuin Jack päätyy tohtori Garcían vastaanotolle on lukija jo ehtinyt lukea näyttelijän elämän iloista ja tragedioista, todellisista ja muista muistoista, valheista ja paljastuksista kutakuinkin piinallisen kronologisesti. Terapian vaatima kronologia on siis siirtynyt itse teokseenkin. Lisäksi Irving leikkii tarinankerronnan ohjeistuksilla. Jack saa mielestään parhaimmat tarinankerrontaohjeet terapeutiltaan – "Varo ennakointia, vahdi välihuomautuksia, pysy aikajärjestyksessä." (s. 654) – ja kirjailija itse rikkoo tietenkin kaikkia niistä.

Paksun kirjan ongelma syntyy usein siitä, että kirjailija ei pysty pitämään lukijan mielenkiintoa yllä läpi teoksen. Tarina ei vedä tai henkilöt eivät ole kiinnostavia tai syvenny sivumäärän edellyttämällä tavalla. Irving on taitava kirjoittaja ja kyllähän hän tätäkin tarinaa kuljettaa mallikkaasti. Aihe ei ole mieltä ylentävä. Isästään pienenä eroon joutunut Jack Burns kiertää nelivuotiaana Pohjoismaita ja Amsterdamia äitinsä kanssa, Kanadaan palattuaan aloittaa koulunkäyntinsä vanhassa tyttökoulussa, jossa joutuu teinityttöjen hyväksikäytön kohteeksi. Myöhemminkin vanhemmat naiset jatkavat Jackin elämän traumatisoimista. Hollywoodiin näyttelijäksi päätyvän Jackin urakaan ei sisällä mitään valtavirran rooleja.

Jackin elämässä tapahtuu paljon traagisia tapahtumia, monenlaista hyväksikäyttöä, yhteyden katoamisia vanhempiin, oman identiteetin, oman paikan ja isän etsintää. Kaikkea käsitellään tarkasti, mutta silti Jackin hahmo ei tunnu syvenevän eikä kenenkään muunkaan. Siinä onkin teoksen ongelma, vaikka tätä kerronnan tiettyä pinnallisuutta voikin pitää yhtenäisenä Jackin elämälle ja käsitykselle itsestään, hänen hämmennykselleen ihmisten valheiden ja väärintekojen edessä. Jackia kohtaan tuntee kyllä suurta myötätuntoa ja hänen puolestaan on raivoissaan, mutta on kuin kirjailija ei haluaisi päästää lukijaa liian lähelle päähenkilöään.

Kirja on toki kiinnostavakin. Onhan se mukavaa lukea mitä kuuluisa ja arvostettu kirjailija saa irti Helsingistä (ei paljon, vaikka Hotelli Torni tekeekin vaikutuksen Jack Burnsiin). Kiinnostavinta on muistojen käsittely ja nimenomaan muokattujen muistojen. Jack kiertää yksin saman kaupunkikierroksen kuin nelivuotiaana äitinsä kanssa ja nyt hänelle avautuu aivan toinen totuus, toisenlaiset muistot. Äiti Alice ei enää ole vastaamassa puheistaan ja hänen motiivejaankin voi arvailla ja miettiä monelta suunnalta. Sen verran vetävästi tarina kuitenkin oli kerrottu tyypillisine irvingkoukkuineen, että kyllä kirjan lukee kiinnostuneena läpi, mutta toivoisin, että seuraavaksi kirjailija kirjoittaisi huomattavasti ohuemman opuksen.

Paksut teokset eivät tosiaankaan ole minua varten. Lukiessa tulee miettineeksi kuinka monta ohuempaa ja tarinaltaan kompaktimpaa kirjaa samassa ajassa voisikaan lukea. Ja kun ajattelenkin niitä klassikoita, jotka kaksi vuotta sitten ensimmäisessä blogikirjoituksessani listasin ja joista osan olisin halukas lukemaankin, mieltäni alkaa kaihertaa niiden sivumäärä. Jaksaisinko kahlata ne läpi, onko kirjailija osannut rakentaa teoksensa niin, että kiinnostus pysyy yllä ja ehkä peräti niin, että kirjan voisi ahmaista? Tätähän en saa lukematta selville, mutta silti. Kaikki ne sivut.