|
|
|||
|
04.01.2008 - 20:56
Kuulun lukijakuntaan, joka ei suosi paksuja kirjoja. Lasten paksut opukset ovat eri asia, niissä on usein isompi teksti ja väljempi ladonta, joten eivät ne oikeasti niin paksuja ole. Tämä kirjallisuutta harrastavan ongelma tuli jälleen mieleen, kun joululomalla päätin lunastaa yhden viime vuodeksi tekemäni uudenvuodenlupauksen, eli lukea vihdoinkin jonkun aiempana jouluna saamani lahjakirjan. Tartuin edellisvuoden lahjaan eli John Irvingin romaaniin Kunnes löydän sinut (2006; Until I Find You, 2005; Suom. Kristiina Rikman). 860 sivua ja kohtuullisen pientä tekstiä. Olisihan minun pitänyt arvata. Pakersin kirjaa liki kaksi viikkoa ja minä sentään olen pitänyt Irvingistä. Ei mikään ahmittava teos ennen kuin noin sivulta viisisataakaksikymmentäviisi.
Tästä kirjasta en oikein osaa sanoa pidänkö siitä vai en. Koko jutun olisi voinut typistää neljäänsataan sivuun ja silti teos olisi ollut vähintään yhtä luettava, tarina kiinteämpi ja ehkä jopa koskettavampi. Jotenkin päättelin, että yksi syy kirjan pituuteen on päähenkilön näyttelijä Jack Burnsin terapia (jonka kuvaus alkaa sivulla 645). Terapia perustuu kronologiaan, jossa kerrotaan terapeutille järjestyksessä kaikki elämässä tapahtuneet ilot ja surut. Ennen kuin Jack päätyy tohtori Garcían vastaanotolle on lukija jo ehtinyt lukea näyttelijän elämän iloista ja tragedioista, todellisista ja muista muistoista, valheista ja paljastuksista kutakuinkin piinallisen kronologisesti. Terapian vaatima kronologia on siis siirtynyt itse teokseenkin. Lisäksi Irving leikkii tarinankerronnan ohjeistuksilla. Jack saa mielestään parhaimmat tarinankerrontaohjeet terapeutiltaan – "Varo ennakointia, vahdi välihuomautuksia, pysy aikajärjestyksessä." (s. 654) – ja kirjailija itse rikkoo tietenkin kaikkia niistä. Paksun kirjan ongelma syntyy usein siitä, että kirjailija ei pysty pitämään lukijan mielenkiintoa yllä läpi teoksen. Tarina ei vedä tai henkilöt eivät ole kiinnostavia tai syvenny sivumäärän edellyttämällä tavalla. Irving on taitava kirjoittaja ja kyllähän hän tätäkin tarinaa kuljettaa mallikkaasti. Aihe ei ole mieltä ylentävä. Isästään pienenä eroon joutunut Jack Burns kiertää nelivuotiaana Pohjoismaita ja Amsterdamia äitinsä kanssa, Kanadaan palattuaan aloittaa koulunkäyntinsä vanhassa tyttökoulussa, jossa joutuu teinityttöjen hyväksikäytön kohteeksi. Myöhemminkin vanhemmat naiset jatkavat Jackin elämän traumatisoimista. Hollywoodiin näyttelijäksi päätyvän Jackin urakaan ei sisällä mitään valtavirran rooleja. Jackin elämässä tapahtuu paljon traagisia tapahtumia, monenlaista hyväksikäyttöä, yhteyden katoamisia vanhempiin, oman identiteetin, oman paikan ja isän etsintää. Kaikkea käsitellään tarkasti, mutta silti Jackin hahmo ei tunnu syvenevän eikä kenenkään muunkaan. Siinä onkin teoksen ongelma, vaikka tätä kerronnan tiettyä pinnallisuutta voikin pitää yhtenäisenä Jackin elämälle ja käsitykselle itsestään, hänen hämmennykselleen ihmisten valheiden ja väärintekojen edessä. Jackia kohtaan tuntee kyllä suurta myötätuntoa ja hänen puolestaan on raivoissaan, mutta on kuin kirjailija ei haluaisi päästää lukijaa liian lähelle päähenkilöään. Kirja on toki kiinnostavakin. Onhan se mukavaa lukea mitä kuuluisa ja arvostettu kirjailija saa irti Helsingistä (ei paljon, vaikka Hotelli Torni tekeekin vaikutuksen Jack Burnsiin). Kiinnostavinta on muistojen käsittely ja nimenomaan muokattujen muistojen. Jack kiertää yksin saman kaupunkikierroksen kuin nelivuotiaana äitinsä kanssa ja nyt hänelle avautuu aivan toinen totuus, toisenlaiset muistot. Äiti Alice ei enää ole vastaamassa puheistaan ja hänen motiivejaankin voi arvailla ja miettiä monelta suunnalta. Sen verran vetävästi tarina kuitenkin oli kerrottu tyypillisine irvingkoukkuineen, että kyllä kirjan lukee kiinnostuneena läpi, mutta toivoisin, että seuraavaksi kirjailija kirjoittaisi huomattavasti ohuemman opuksen. Paksut teokset eivät tosiaankaan ole minua varten. Lukiessa tulee miettineeksi kuinka monta ohuempaa ja tarinaltaan kompaktimpaa kirjaa samassa ajassa voisikaan lukea. Ja kun ajattelenkin niitä klassikoita, jotka kaksi vuotta sitten ensimmäisessä blogikirjoituksessani listasin ja joista osan olisin halukas lukemaankin, mieltäni alkaa kaihertaa niiden sivumäärä. Jaksaisinko kahlata ne läpi, onko kirjailija osannut rakentaa teoksensa niin, että kiinnostus pysyy yllä ja ehkä peräti niin, että kirjan voisi ahmaista? Tätähän en saa lukematta selville, mutta silti. Kaikki ne sivut.
|
Kirjoittaja
Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
Sivut
Kuvia
Perunapää Marian studiostaBackyard beauties Dreamlines Kellosta Kiinaan kuvia Keltainen kuu Oulu Kuvissa SusuPetal - kuva ja sana taivasalla.net Valokuvatorstai 365.fi - Vuosi valokuvina Sivupohja SusuPetal Blogin luontokuvat 20.07.2006 lähtien ©Tuima, ellei toisin mainita. Lisää kuvia Flickrissä. Yhteisblogeja
Kiinnostavia blogeja
Juha Siro
|
||
Toisaalta The Cider House Rules on niistä sellainen, jonka olen lukenut useampaankin kertaan.
Aina sivumäärää lainkaan tuskailematta.
Ja sitten on paljon sellaisikin kirjoja, joiden olisi suonut jatkuvan vielä muutaman sata sivua lisää. Yhtä innolla lukemista jatkanut.
Tiedä siis, mikä se paras mahdollinen paksuus olisi. Riippuu varmaan hyvin pitkälti siitä miten tarina lukijansa mukaan imaisee. Pysyykö ote.
Kyllä se on tarina tai kerronnan tapa, joka imaisee lukijan, lukijasta riippuen. Toiset tarinat vaativat enemmän sivuja, tämä on ehkä sellainen.
Ehkä tiiliskivet eivät miellytä useinkaan osin siksi, että lukemista kasaantuu jo töidenkin kautta paljon. Lukuaikakin on rajallinen. Ja tiiliskiviromaanin pitää tosiaan sisältää paljon hyvää sekä tarinassa että kerronnan tavassa, että sen jaksaa ahmaista. Pieni ohut kirja, jossa joka lause on punnittua tekstiä, on usein iso elämys, vaikka totta kyllä, usein laajempi romaani esittelee henkilönsä paremmin. Esimerkiksi kehumani Kähkösen romaanisarjasta rakentuu moniulotteinen kokonaisuus, jossa henkilöhahmot kasvavat ja kehittyvät hyvin pienin keinoin. Kokonaisuus on laaja, mutta se tarjoillaan sopivan kokoisina kirja-annoksina :)
Christensenia en ole lukenut, Velipuoli on muistaakseni takakannen perusteella kiinnostava.
Pidin aikanaan todella paljon Garpista, Ciderhousesta ja Owen Meanystä - yksikään ei ole pieni teos. Mutta sitten Irving on jotenkin tehnyt heikompia teoksia, kuten Leski vuoden verran. Nyt minullakin on hyllyssä tuo sama, josta tässä kerrot. Ehkä se vielä tässä joku päivä tulee lukuvuoroon... mikä kertoo juuri siitä, että Irving ei enää herätä sellaisia odotuksia, että on pakko saada heti lukea hänen uusin teoksensa.
En oikein osaa olla mitään mieltä kirjan fyysisestä koosta. Siihen kun vaikuttaa jo painotekniikka, kirjasinkoko, sivunleveys. Puhumattakaan sitten kirjailijataidoista. Hyvin pieni teos voi kestää todella kauan lukea - yksi sellainen minulla on juuri nyt Christa Wolfin Kassandra, joudun oikein taistelemaan sen kanssa, ja siinä on vain 146 kapeaa sivua, normaalifontilla. Sitten taas jotkut viihderomaanit ovat tuhatsivuisia - vaikka jokin M. M. Kaye tai Untinen-Auelin luolamiestarinat. Eikä kukaan isosti valita kirjan kokoa.
Kurkistin menneeseen ja noihin mitkä herättivät sinussa epäilyjä... oli siellä pari, jotka kaikkien kyllä pitäisi kyllä "suorittaa", mutta enemmistön voi kyllä jättää lukemattakin and no harm done.
Muuten pidän oikeastaan paksuista kirjoista, jos niissä on kiinnostava alku ja vetävä juonen kulku. On kiva mennä illalla sänkyyn, kun kiinnostava kirja odottaa ja lukiessa unohtaa päivän murheet. Tuollaiseen sivumäärään varmaankin on tullut tarpeetonta täytettä niinkuin kirjoititkin.
Minua kiinnostaisi tietää, mitkä klassikkolistalla olisvat sellaisia pakkosuoritettavia kirjoja?
Pantteri, ei tuommoisia opuksia voi lukea kuin istualtaan ja toivoa, ettei nuokahda nukkumaan nenä sivujen välissä.
Muuten, Irving on yksi lempikirjailijoistani. Kirjojen paksuus ei siis muuten ole haitannut.
Olen lukenut vain yhden Irwinin kirjan: Neljäs käsi. Siitä on jo aika kauan aikaa, mutta sellainen oudohko fiilis sen lukemisesta taisi jäädä.
Kaikki isäni hotellit on hyllyssä. Jostain syystä en ole saanut sitä luettua. En tiedä johtuuko se neljännestä kädestä. Olet, Tuima, varmaan lukenut nuo kirjat? Mielipiteesi kiinnostaa!
Irvingistä vielä se, että nuo jo mainitut, Garp, Owen Meany ja Oman elämänsä sankari ovat Irvingin ylittämättömästi parhaat. Ja jos yksi noista, ehjin niistä on Oman elämänsä sankari.
Silti, kai se vähän niinkin on, että kirja löytää lukijansa, melkein yhtä paljon kuin lukija kirjan. Liika pakottaminen - sitä ei kannata harrastaa.
Sirkuksen poika oli jo liian pitkä ja siitä eteenpäin olen tainnut vain noteerata uuden ilmestymisen. En tiedä, muuttuiko kirjailija vai muutuinko minä?
Reetta, ehkä molemmat muuttuivat. Vesimiehenkin olen olen lukenut, taidan omistaa sen jopa molemmilla kielillä, mutta en muista siitä paljoakaan, ehkä siksi että Garpin ja isäni hotellien jälkeen se tuntui heikommalta. Ja lopultahan kyse on siitä, mihin tunnekohtaan mikin teos ketäkin lukijaa osuu.
Itse luin Irvingiä joskus 17-vuotiaana: Kaikki isäni hotellit ja Garpin maailman. Varsinkin Kaikki isäni hotellit teki suuren vaikutuksen ja sen taisin lukea useampaan kertaan. Myöhemminkin yrittelin jotain Irvingiltä, mutta ei ole tullut aikoihin hänen kirjoihinsa tartuttua. Leski vuoden verran oli sellainen, joka pyöri muutaman vuoden omassa hyllyssä mutten päässyt alkua pitemmälle.