Välipäivinä arkeen laskeutumisen voi aloittaa viemällä olohuoneen lattialle aatosta unohtuneen lahjapaperin roskiin ja kasata tyhjennetyt suklaakonvehtirasiat pahvikeräykseen vientiä odottamaan. Jos ylenmääräistä rohkeutta löytyy, rasiat voi laskea. Pyhien rennosta ajatuksettomuudesta tuupsahtaa ikävästi ilmastonmuutosmietteisiin, kun löytää kukkapenkistä leppäkertun. En ole koskaan nähnyt leppiksiä joulun ja uudenvuoden välillä valokuvien ulkopuolella. Onko tämä jokin uusi talveen sopeutunut laji vai merkki ilmaston lämpenemisestä? Hesarin kolumnistin tavoin en kaipaa lunta, jäätä ja bussipysäkille liukastelua, mutta silti leppäkertut kuuluvat minusta kesään.

Hesarin kolumnistin vuoden urheilijoita sivuava lause sai minut miettimään ralliautoilijoita ja formulakuskeja. Määrittelevätköhän he itsensä urheilijoiksi vai ensisijaisesti kuskeiksi? Tuskinpa sentään autoilijoiksi. Miksiköhän ratin pyörittämistä on niin vaikea mieltää urheiluksi niin kovaa kuntoa kuin ralli- ja formulakisat osallistujiltaan vaativatkin? Jos kymmenen parhaan vuoden urheilijan joukkoon valitaan kaksi autourheilijaa, niin mikseivät Katja Koukkula ja Janne Väänänen tai Markus ja Mariia Hirvonen sijoittuneet edes vuoden joukkuelistalle, vaikka tanssiurheilu ilmiselvästi on paitsi taidetta myös urheilua? Siksikö, koska valitsijoista suurin osa keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä?

Arkeen tuuppaa myös uudenvuoden lupausten muisteleminen. Minun piti tänä vuonna hankkia yhteen huoneeseen uudet tapetit. En hankkinut, en edes kaappiin odottamaan. Piti lukea kaksi kirjaa omasta kirjahyllystä. Vanhan joululahjakirjan aloitin pyhinä, mutta 860-sivuisessa kirjassa olen päässyt vasta sivulle 175. Tätä vauhtia en saa kirjaa loppuun ennen vuoden vaihdetta. Se toinen kirjakin on kesken, sen lukeminen ennen uuttavuotta voi onnistuakin. Taidan palata vanhaan käytäntöön: ei uudenvuodenlupauksia.